Joskus elämä romahtaa yhdellä hetkellä. Meille se hetki oli se, kun kotimme paloi. Liekit eivät vieneet ainoastaan taloa ja tavaroita, vaan myös turvallisuuden tunteen, vakauden ja uskon tulevaisuuteen. Se oli traumaattista – mutta se oli vasta alkua. Palon jälkeinen elämä toi mukanaan mielenterveyden romahtamisen, taloudelliset vaikeudet ja huonoja valintoja, jotka veivät meitä yhä kauemmas siitä, mitä elämä oli ennen tuota yötä.Tulipalon jälkeen koimme epätoivoisen alamäen. Muutimme äkillisesti Lappiin, tavoitellen unelmaamme Rovaniemestä. Mutta hätiköity ratkaisu ei kantanut. Asiakkaat menettivät luottamuksensa, emmekä kyenneet juurtumaan. Palasimme takaisin, mutta maineemme ja yrityksemme uskottavuus oli kärsinyt. Rovaniemi on edelleen unelmamme, mutta olemme sidottuja pikkukylän yritykseen, joka on mieheni elämän työ. Se on hänen ylpeytensä ja samalla taakkansa – yritys, joka ei elätä perhettämme, mutta josta luopuminen tuntuisi luovuttamiselta.

Pikkukylässä itsensä työllistäminen on vaikeaa. Isommat yritykset vievät asiakkaat, ja maailman taloustilanne tekee kaikesta entistä raskaampaa. Verot kiristyvät, leikkaukset iskevät, ja asiakkaat, etenkin vanhukset, sinnittelevät viimeisillä voimillaan tekemällä itse työt, joita ennen tilasivat meiltä. Pienyrittäjän elämä tuntuu jatkuvalta selviytymistaistelulta, jossa tulevaisuus näyttää yhä kaukaisemmalta.

Velka on oma painajaisensa.Velka, joka muistuttaa joka päivä epäonnistumisesta, sitoo kädet ja vie yöunet. Aluksi yritin venyä ja selvitä, mutta lopulta oli pakko päästää irti. Antaa laskujen erääntyä. Se tuntui musertavalta, mutta samalla vapautti. Kun luovutin hetkeksi, sain tilaa ajatella ja etsiä oikeita ratkaisuja. Nyt rakennamme hitaasti uutta pohjaa, pala kerrallaan.

Kaiken tämän keskellä voimavarat ovat loppu. Yritän opiskella, aloittaa uutta yritystä, hoitaa kotia ja lapsia, tukea miestäni ja löytää jostain töitä – tuloksetta. Tänään jouduin käymään läpi taistelun saadakseni reseptilääkkeeni uusittua, jotta mieleni voisi kirkastua ja kantaa kaiken tämän painon. ADHD ja ahdistus eivät anna armoa.

On kuin taistelisi joka päivä hiekassa, joka imee syvemmälle.Ja silti unelmat elävät. Haaveeni pienestä prinsessasta, omasta tyttärestä, jonka olen aina halunnut, tuntuu kuitenkin kaukaiselta. Se sattuu. Pelkään, että joudun vain haaveilemaan, kun todellisuus ei anna tilaa sillekään. Samalla tunnen, että epäonnistun kaikessa, mitä yritän – kirjoituksissani, yrityksessäni, asiakashankinnassa. En ole tarpeeksi näkyvä, en tarpeeksi kiinnostava, en tarpeeksi hyvä.

Mutta kaiken tämän keskellä on yksi asia, joka pitää minut pystyssä: lapseni. Heidän naurunsa, hymynsä ja elämänilonsa ovat ainoa valo, joka valaisee tämän pimeyden. Heidän takiaan minun on jatkettava, vaikka voimavarat ovat vähissä. Heidän takiaan on yritettävä nähdä edes pieni pilkahdus tulevaisuudesta.

Uskon, että elämässä voi aina löytyä uusi suunta, vaikka tie olisi kivinen. Jokainen päivä, jolloin jaksamme yrittää, tuo meidät askeleen lähemmäksi valoisampaa huomista. Sinnikkäällä työllä ja pienillä edistysaskelilla voimme vähitellen rakentaa elämää uudelleen – ja ehkä vielä jonain päivänä voimme nähdä maailman, jossa asiat ovat paremmin.Vaikka nykyhetki on raskas, minulla on toivo siitä, että vaikeudet eivät kestä ikuisesti.

Yhteiskunta ja maailma muuttuvat, ja ehkä tulevaisuus tuo tullessaan enemmän mahdollisuuksia sekä meille että muille samanlaisessa tilanteessa oleville. Pienistä sirpaleista voi rakentua jotain kaunista – hitaasti mutta varmasti.Jos kamppailet samanlaisten tunteiden tai haasteiden kanssa, haluan sanoa sinulle: et ole yksin. Kun vain jaksamme uskoa ja yrittää, pienetkin toivon kipinät voivat sytyttää uutta valoa.