Synnytystarinat
Mielenterveys
Äitiys
UUTTA TEKSTIÄ JULKAISTU, SELAA ALAS 4.9.2024
” Kotiäitinä toimiminen on alani kovapalkkaisimpia töitä, sillä maksuna on puhdas rakkaus. ”
– Mildred B. Vermont
Synnytystarina – epäonnistunut alatiesynnytys
Maaliskuu 2019
Olin juuri viikolla 40 käynyt mieheni kanssa ultrassa. Poika ei antanut vieläkään viitteitä siitä, että haluaisi jo maailmaan. Ultrassa kuitenkin näytti pojalla hyvin kaikki olevan, joten kätilö ei nähnyt tarpeelliseksi käynnistää vaikka olin jo tuskastunut. Odotellaan vielä jokin aika – hän sanoi. Hän pyöritteli kalvoja, jos se vaikka pistäisi vauhtia synnytykseen. Kotona ehkä pientä supistelua, mutta siihen ne jäi. Taisi mennä pari päivää siitä, kun paperiin alkoi tarttua limaa. Ensin pieni klöntti, sitten kokeillessa sieltä tarttui käteen ihan kunnolla. Siinä ajattelin, että jes – limatulppa lähti ja kohta pääsen synnyttämään! No, vaikka se olikin se limatulppa ilmiselvästi, ei poika vieläkään halunnut tehdä. Viimeiset päivät sitten himosiivosin, käytiin pitkillä kävelylenkeillä miehen kanssa, ja tuntui ettei mikään auta. Kävelin kun pingviini – jokainen askel sattui ja vatsa koveni. Illat koitin rentoutua ja katsoa lempielokuvia sekä herkuttelin. Ja vaikka kuinka joka asento oli vaikea toteuttaa, niin seksiäkin piti saada. Synnytys, oi missä viivyt?
Nyt jälkeenpäin ajateltuna, ehkä nuo kuitenkin edisti synnytyksen käynnistymistä jollain lailla. Taisi olla 41+5 kun ensimmäiset oikeat supistukset alkoi, silloin oli ilta. Supistuksia tuli säännöllisesti, mutta pitemmällä välillä. Otin panadolia ja yritin nukkua. Kuuntelin musiikkia, ja torkahtelin supistusten välillä. Taisi olla aamuyötä, kun aloin olla ja tuskastunut. Soitimme synnärille- saimme mennä näytille. Siellä sitten totesivat, että käytävää on vielä 10 cm, että hyvin voi mennä vielä kotiin. En halunnut sinnekään jäädä, kun miehen olisi pitänyt mennä yöksi kotiin. Sain lämpöhaudepussia matkaan. Jonkun verran se siinä sängyllä maatessa auttoikin. Muistan että supistukset alkoivat olla jo aika kovia, mutta kärvistelin silti. Tilattiin woltilta jopa pizzaa ja syötiin. En muista monen aikaan sinä samana päivänä sitten lähdettiin kun en jaksanut enää.
Synnärillä päästiin ammehuoneeseen saman tien. Tai silloin oli vielä vanhat tilat naistenkeskuksella, synnytyssalin yhteydessä oli vesiammehuone-erikseen. Siellä sitten sain kohdunkaulapuudutteen. Kokeilen tens-laitetta ja yllättävän pitkään sillä jaksoinkin. Välillä katsottiin onko edistystä, ei tainnut oikein olla. Siinä välissä puhkaistiin kalvot. Muistan, että siinä samassa ne kivut alkoi ollakin ihan omaa luokkaansa ja sainkin ilokaasun käyttöön. Ai että, se oli helpotus! Siinä vaan meni harjoitellessa, kun piti osata imaista maskista just oikeaan aikaan, että vaikutus ehtisi tulla juuri supistuksen pahimpaan aikaan. Sitten taisinkin mennä ammeeseen, ja voin sanoa, että jälkeenpäin ajateltuna menin liian myöhään. En kärsinyt olla siinä kovin kauaa pelkän ilokaasun voimalla. Sitten tuntui siinä ammeessa, että armoton kakkahätä iski. Taapersin vessaan ja oli vaikea siinä istua. En edes muista tuliko sieltä mitään. Muistan vaan sen, että siinä pöntöllä mulla oli ihan hirveen pakottava tarve ponnistaa, mutta koitin olla ponnistamatta. Sanoin siinä sitten vessan jälkeen siitä, mutta tuntui etteivät tosissaan olleet.
Kun sanoin, että oikeasti en jaksa tätä kipua, yksi kätilö sitten vihdoin tajusi, että mun kivut oli oikeasti pahoja ja lähti kutsumaan anestesialääkärin epiduraalia varten. Sen laitto oli kyllä kamalaa, kun koitit kivuissasi paikalla pysyä. Sen jälkeen kivut katosi kun seinään. Makasin vain siinä pedillä, ja huomasin laimeat supistukset. Sitten katsoivat vihdoin alakerran kuntoa. No, se oli täysin auki ja pitäisi ponnistaa. Koitin siinä sitten kiljuen ponnistaa, vaikka en tuntenut tarvetta ponnistaa. Ihmettelin siinä sitten kun kätilöitä alkoi pyöriä huoneessa enemmänkin. Minulle kerrottiin että lapsen pää on vinossa eikä sen takia mahdu kunnolla tulemaan. Sitten he laittoivat imukupin lapsen päähän vauhdittamaan synnytystä. Siinä ne sitten huusivat, että ponnista ponnista, me täällä autetaan. EI mitään, ponnistin ja ponnistin kunnes lapsi oli ulkona.
Hän ei huutanut ollenkaan, oli sinertävä ja ihan hiljaa. En edes siinä vaiheessa tajunnut synnyttäneeni elotonta lasta. Mies ilmeisesti sen huomasi. Poika oli synnytyksen pitkittäessä ottanut henkeensä lapsivettä, johon oli hätäkakannut. Kätilöt ilmeisesti imi keuhkoista ne pois, ja saivat lapsen elonmerkkeihin, koska kuulin sitten hänen itkunsa. Voi kuinka kaunis lapsi, ja painoi yli 4085k. Ilmankos oli vaikea toisen tulla. Heti tuli mieleen, että jos ei olis päästänyt niin pahasti yliajalle, lapsi olisi syntynyt normaalisti. Tilanne oli sekava, enkä muista paljoakaan. Siinä istukka tuli ulos, ja kätilö teki tarkastuksen alapäähän. Apua! Neljän asteen repeämät peräsuoleen asti. Enkä tuntenut mitään. Totesivat siinä, että heti nukutettavaksi ja saliin parsimaan toosa kasaan. Ymmärsin, että mies pääsi lapsen mukaan tarkistukseen ja sitten odottelemaan minua. Siinä sitten salissa otin henkoset, pelotti ihan sikana. Nukahdin.

Kun aloin heräilee heräämössä, oli ihan hirveen paha olo. Lääkäri tuli ja sain pahoinvointilääkettä. Kyselin miehen ja vauvan perään, ja he lupasivat ilmoittaa heräämisestä. Pääsisin osastolle tarkistuksen jälkeen, nukuin siinä varmaan pari tuntia, enkä muista mitään. Muistan kun minut kärrättiin osastolle ja siellä se mies istui meidän pienokainen sylissä. Maailman ihanin näky. Lapsi syntyi siis aamukuudelta – ja taisi olla alkuiltaa kun pääsin osastolle. Sinä iltana en jaksanut paljon valvoa, yritin syödä ja juoda. Sain vatsanpehmikettä. Minulle kerrottiin, että vatsa pitää pitää pehmeänä, ettei saa vatsa mennä kovalle. Tietysti oli vaarana, että ompeleet aukeaa jos pusket ulostetta naama punaisena.
Taisi olla niin, että en vuorokauteen päässyt sängystä ylös, jäätävät kivut oli. Kohtukaan ei supistunut normaalisti, vaan joutuivat usein painelemaan ja runtelemaan kohtua, ja sieltä vaan sitten pulppusi verta. Mies nosti vauvan syliini ja tuoksuttelin häntä. Jännästi se vauva aina hiljeni kun pääsi lähelle. Koitin pari kertaa imettää, mutta ei siitä tullut mitään. Koko sairaalareissun ajan mies opetteli hoitamaan vauvaa ja huolehti hänestä. Silloin vielä tehtiin sairaaloissa vauvan ensikylvetyskin. Taisin vasta kolmantena päivänä päästä katetrista eroon, kun kykenin miehen avustuksella itse vessaan ja myöhemmin jopa suihkuun. Joka vessakäynnin jälkeen piti lämpimällä vedellä huuhdella alapää. Kirveli ihan hirveästi.
Ainiin, minua lääkittiin jollain, kun olin menettänyt useamman sadan litran verran verta ja kohtu ei tyhjentynyt oikein. En muista nyt yhtään mitä se oli! Sen muistan että piti neuvolassa käydä vielä kohtu tarkistamassa Taidettiin olla 4 yötä yhteensä siellä, ja sitten päästiin kotiin. Ennen lähtöä synnytyksessä pääkätilönä ollut lääkäri kävi juttelemassa. Pahoitteli kovasti traumaattista synnytystä, ja sanoi soittavansa vielä kun aikaa on kulunut, että miten olen toipunut niin henkisesti kuin fyysisesti. Harmittaa kun en tehnyt hoitovirhe ilmoitusta, vaikka läheiset siihen kannustikin. Tämä koko kokemus olisi ollut estettävissä moneen kertaan. Joko niin, että olisi käynnistetty synnytys paljon aiemmin, tai viimeistään niin, että kohdunavautumista olisi seurattu tiheämmin, ja kuunneltu silloin, kun kerroin tuntemuksistani! Niin, ja huomattu pojan virheasento kohdussa.

Muutaman päivän kotona olon jälkeen tulikin sukua katsomaan vauvaa. En pystynyt vielä silloinkaan istumaan. Ja vielä 2 viikon jälkeenkin etenkin autossa istuminen oli tuskaa. Söin antibiootteja varmaan viikon kotona. Mulla oli viikon ainakin synnäriltä asti kädet kipeät ja voimattomat, koska kämmenselät oli ihan mustat. Molemmissa oli katetrit ja niitä runnottiin monesti uudelleen paikalleen. Verenpurkaumat oli valtavat. Mulla verisuonet on piilossa ja ohuet.
IMUKUPPI
Alla olevasta kuvasta voitte nähdä mitä imukuppi tekee vauvan päälle. Takaraivolla oli aivan hirmuiset mustelmat, ja huomaahan tuon että imun voimasta pään muotokin on kärsinyt. Esikoisella on nyt tänäkin päivänä, 5 vuotiaana, takaraivo toiselta puolelta litteämpi. Kovasti ovat väittäneet, että on suosinut toista puolta. Mutta vaikka silloin kuinka vaihdettiin makuupuolia ym. niin pää ei kyllä ole korjaantunut täysin. En tiedä johtuuko se imukupista vai virheasennosta loppuunsa, koko reppanan pää.

En pystynyt kantamaan vauvaa varmaan viikkoon itse, vaan mies asetteli aina hänet mulle syliin. Mies oli silloin muutenkin ihana, heräsit yöt ruokkimaan pojan, kylvetti, hoiti ja vaihtoi vaipat. Isä ja poika oli tiivis kaksikko. Ukko söi jo kahden viikon jälkeen suuria määriä maitoa, muistaakseni ehkä 150ml kerralla. Kasvaessa ei aina välttämättä edes 200ml riittänyt, vaan piti antaa vähän lisää.
Miehen isyysloman loputtua olikin sitten taas ihan uudet kuviot edessä. Minun täytyisi yksin selviytyä vauvan hoidosta päivät. Pelotti ihan hirveästi, mutta jo ensimmäisenä päivänä huomasin että eihän tämä vaikeaa ole. Vauva nukkui silloin vielä ainakin 3 unet päivän aikaan, ja sain silloin itse levätä. Mies hoiti vauvan syötön muutaman kk ikään asti, vaikka kävikin töissä. Jaksoi ihan hyvin.
Ukko taisi olla noin 4 kuukauden ikäinen, kun rupesi nukkumaan täydet yöt. Se kyllä antoi itselle hirveästi voimavaroja, kun sai nukkua kokoyön ilman keskeytystä. Meillä jokainen lapsi on nukkunut omassa rauhassa omassa huoneessa parin kk ikäisestä saakka, enkä osaisi kuvitellakaan nukkuvani vauvan kanssa samassa sängyssä tai saati edes samassa huoneessa. Eri tilat antaa niin meille vanhemmille, kuin lapselle nukkumarauhan. Itkuhälytin on hyvä varmuus tässä, jos vauva herääkin yöllä.
Asuttiin tuolloin kerrostalossa Rantakylässä, oli kolmio. Kesällä muutettiin ihan ekan kerran omakotitaloon Kiihtelysvaaraan, Ukon ollessa 3 kuukauden ikäinen. Talo oli ihana, remontoitu. Meillä oli järvi, laituri, kesäkeittiö takapihalla. Tykättiin kovasti asua siellä, ja Kiihtelysvaarassa oli muutenkin välttämättömät palvelut, terkkari, sale, kirjasto. Siellä oli tosi kaunista, ja mielikin lepäsi peltomaisemia katsellessa lenkillä. Heinävaaraan tankille ja K-marketille oli 10 kilometriä ja Joensuuhun joku reilu 30 km. Ukko vietti siellä ensimmäisen joulunsa, ja meillä olikin silloin minun sekä miehen vanhemmat joulua Ukon ekaa joulua viettämässä. Tästä ihanasta talosta muutettiin kuitenkin reilun puolen vuoden päästä takaisin kaupunkiin, koska asumiskustannukset olivat liian suuria silloisen tilanteen takia. Niin, ja olihan meille tulossa jo toinen lapsi.
4085G & 52 CM TÄYTTÄ KULTAA

Unohdin tekstissä jo mainita, että pojaltahan murtui myös solisluu syntyessään. Tämäkin oli erittäin surullinen asia, ja harmitti kovin. Miksi minun huoleani ei otettu tosissaan ensisynnyttäjänä? Miksi käynnistystä ei aloitettu kypsillä viikoilla, kun lapsella oli jo painoakin yli 3500 g ultran mittojen mukaan? Tuon synnytyksen jälkeen en edes ihmetellyt miksi synnytyspelko on niin yleistä. Mutta tästä kokemuksesta huolimatta olen synnyttänyt jo 3 lasta maailmaan ja kaikki synnytykset ovat olleet täysin erilaisia. Joten, jos synnytys pelottaa, älä ainakaan sen takia jätä lapsia hankkimatta, mikäli sinulla mahdollisuus on. Voinen väittää, että kun lapsi tulee tähän maailmaan, se pelko vaan kasvaa, kun yrität pitää lapsesi turvassa ja terveenä.
#synnytyspelko #imukuppisynnytys #äidinrakkaus

”Lapseni mun.
Petra Lehto
Kun kerron sinulle, että rakastan sinua,
en tee sitä tavan vuoksi, vaan jotta et koskaan unohtaisi:
olet parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.”
AJATUKSIA
Ei ollut helppo aihe kirjoittaa saati muistella tätä synnytystä. Mieleni on selkeästi yrittänyt piilottaa näitä muistoja, kun oikeasti piti tehdä töitä muistaakseni. Tästä synnytyksestä johtuen keskimmäisen päätin synnyttää sektiolla. No, nopea ja kivuton oli synnytys, mutta jäätävä paha olo jätti traumat – tästäkin. Esikoisen syntymän jälkeen olin varmaan jossain vauvakuplassa, (ja kipulääkkeissä) koska en muista paljoakaan. Mieleni ei ollut mikään masentunut, vaan huojentunut kun sain kroppani itselleni. Vaikka ei se enää entisensä ollut. Minulla jäi liikunta, silloin tällöin kävin vaunulenkeille, enimmäkseen katsoin vain telkkaria, siivosin, sisustin ja shoppailin vauvan kanssa. Kaikki oli uutta, mutta olin onnellinen, koska minulla oli mies apuna.
Silloin oli appiukko, ihana ukki esikoiselle, vielä elossa. Ukko oli paljon mummin ja ukin luona yökylässä, ja hänelle ei edes tullut eroahdistusta äitiin. Sitten kun kotiin haettiin, osasi hän meille vähän kiukutakin. Ukki ja Ukko olivat läheisiä, ja huomasimme että ukkia poika kovasti piristikin, vaikka sairas oli. Jaksoimme hyvin, kun saimme viikonloppuisin yhteistä aikaa ja näimme kavereita. Joskus menimme kaupungille ja hotelliin yöksi, joskus olimme vaan kotona. Mutta kun tähän hetkeen vertaa, voi että elämä oli helppoa vielä silloin. Lasten kasvatus on rankin työ mitä löytyy, mutta antoisin. Tuolloin meidän perheellä pyyhki suht hyvin, mutta kun muutimme Ilomantsiin ja perustimme yrityksen, niin jotenkin se alamäki alkoi. Sanotaan, että pitää uskaltaa ottaa riskejä ja tavoitella suuresti haluamaansa, mutta joskus tuntuu, että meidän kohdalla voisi sanoa että ahneella on paskainen loppu – niin kuin melkein olikin.
Rankemmasta aiheesta on hyvä käydä lukemassa vähän kepeämpää ja mukavampaa aihetta. Matkailu-sivulleni julkaisen meidän reissuista ja matkoista perheenä kuvia ja tekstejä. Käy lukemassa, ja ota matkailuvinkit talteen 🙂 https://marissasormunen.fi/matkailu-pikkulapsiperheena/
SYNNYTYSTARINA 2 – suunniteltu sektio

Keskimmäinen poikani syntyi sektiolla 13.07.2020 Pohjois- Karjalan keskussairaalassa. Ensimmäinen synnytys ei ihan mennyt nappiin, niin aika paljon jännitti tämäkin, että meneeköhän taas joku niin kuin ei pitäisi.
RASKAUSDIABETES
Toinen lapseni, pojaksi lupasivat tämänkin – oli ns. Sokerivauva. Sain raskausdiabetes- diagnoosin jossain +20 tienoilla. Ensin kokeilin saada sokereita lääkityksellä kuriin, mutta tuloksetta. Sitten sain jo insuliinit, ja nostinkin niitä hurjiin lukemiin synnytykseen asti. Muistaakseni lääkitys piti lopettaa viikkoa ennen synnytystä, ja insuliinia piti käyttää loppuun saakka. Enhän minä missään vaiheessa saanut hyviä lukemia, melkein aina sokerit oli vähintään se 7,4. Usein pomppi lukemat yli 9. Minulla oli kova suklaakoukku, ja eihän sitä edes kesä ja mansikat saaneet vähemmälle. Jotkut kätilöt olivat aika töykeitä minua kohtaan. Ei pitäisi olla vaikeaa olla syömättä suklaata, pitäisi ajatella vauvaa, kaikki sokeri mitä syö, siirtyy vauvaan ja se on myrkkyä hänelle. Ja juuri siitä painosta oli useasti moitetta, miten se on lisääntynyt itsellä niin rutkasti.
Loppuraskaus oli tuskaa, asuttiin kerrostalossa ihan sairaalan vieressä, oli kesä kuumimmillaan ja asunto kuuma kuin sauna. Esikoinen oli vielä kotona, oppi vasta pikkuhiljaa kävelemään noin. 1v 4kk iässä, ja lähti siis päiväkotiinkin vasta siinä iässä. Tämä synnytys jännitti minua kovasti.

SYNNYTTÄMÄÄN
No, taisi olla harmaa aamu kun lähdimme synnyttämään. Appiukko oli vielä lupautunut heittämään meidät kilsan päähän sairaalalle. Eihän sitä näkynyt, ja kello oli 6.45. Oli nukkunut pommiin, ja mies sitten päätti autollaan heittää minut sairaalan ovelle ja viedä sitten auto pihaan, ja juoksi sitten vielä perässä paikalle takaisin. Meidän auto oli siis rikki, eikä se kulkenut kuin 20 km/h. Siinä sitten kätilö ohjasi meidät pikkuhuoneeseen vaihtamaan sairaalakuteita ylle. Mieskin sai oman hienon asun ja suojamyssyn päähän. Kello taisi olla noin 7.30 kun sitä jännitettiin, ja lähdettiin sänkyineen päivineen synnytys saliin.

Minua alkoi niin pirusti jännittää ja ahdistaa. Siinä ne sitten valeli minut sillä keltaisella tökötillä, mitä leikkauksissa iholla käytetään. Monta lääkäriä ja hoitajaa vieressä – ja mies tietenkin. Laitettiin parit kanyylit, toinen kyynärtaipeeseen, toinen kämmenselkään. Siinä menikin tovi, kun suoneni on piilossa ja aina vaikea löytää. Niistä sitten laittoivat lääkkeitä menemään, mutta rauhoittavia ei saanut, piti vaan yrittää hengitellä paniikissa. Huomasin kun alaraajat alkoi puutua, ja hetkessä en enää saanutkaan edes varvasta ilmaan. Pidin miehen kädestä kiinni, kun lääkäri kokeili, tunsinko mitään- No en! Sitten sieltä kuului, että nyt aletaan leikkaamaan. No tunsin kun koko kroppa heilui, ja tuntui oikeastaan aika ikävälle, kun vatsaa runnottiin, en onneksi nähnyt mitään kun se sermi oli juuri vatsani edessä. Katselin synnytys salin kattoa ja valoja, ja mietin että mitenhän minulle käy.
Minulle iski aika pian ihan järjetön paha olo! Se paha olo vain kasvoi, ja taisinkin yhden ykän päästää. Siinä sitten panikoin, ja mies yritti viedä huomioni muualle ja yritti puhua ihan muita juttuja. Hoitajat oli siinä tilanteessa ihania myös, kun tsemppasivat ja rauhoittelivat.
Lääkäri naurahti siinä leikatessaan, että tämähän karjuu vaikkei ole vielä syntynytkään. Ja hetken päästä poika itkien nostettiin mahasta hetkeksi syliini. Se hetki toi heti itselle rauhan, että nyt on poika kunnossa. Napanuoran katkaisi ilmeisesti kätilö. Hetken aikaa poikaa sain rinnalla pitää, jonka jälkeen mies lähti hoitajan mukaan vauvan kanssa. Minua alettiin parsia kasaan, ja en ole varma nukutettiinko minut sitten, sillä siihen minun muistini pätkäisee. Seuraava muistikuvani on heräämössä, ja miten jäätävän pahaolo minulla oli siellä. Ja sain vain mehua!

Mutta pitää kyllä ylpeä olla kun mieheni ei ole voinut yhdessäkään synnytyksessä pahoin.
Sanoin jo leikkaussalissa, etten aio imettää. Olin toitottanut jo sitä useampaan kertaan, mutta ilmeisestikin kävi niin, ettei poika saanut korviketta ennen kuin minä saavuin osastolle, ja vielä kerran sanoin tiukan mielipiteeni etten aio imettää. Tuntui olevan vaikea käsittää, osastollakin minulle pari kertaa koitettiin tuputtaa ohjeita ja apuja, jos vaikka kuitenkin koittaisin imetystä.
Osastolle menon muistan hämärästi, kun hoitaja kärräsi minua sängyllä käytäviä pitkin. Se paha olo jäi vahvasti mieleen, sillä koko sen matkan yökkäilin, ja se sattui aivan valtavasti, kun koitin pidättää – pelkäsin että vatsani aukeaa. Pitelin oksennuspussia kädessä koko ajan. Koko se päivä ja loppuilta meni vain nukkuessa. Päivällisen sain, ja koitin sitä syödä. Mutta jo muutaman lusikallisen jälkeen se vähäinenkin ruoka tuli ylös. Minua tärisytti ja vapisutti, enkä voinut edes pitää silmiä auki. Pikku hiljaa sitten hörpin vettä, ja mehukeittoa, ja se mehukeitto oli varmaan se helpottava tekijä. Iltapala aikaan sain nimittäin jo jugurtin ja leivänkin alas. Nälkä oli suuri, mutta olin jo tuosta määrästä onnellinen, kun se pysyi sisällä ja olo koheni.

Minulla oli katetri ja taisin nousta vasta seuraavan päivän iltana ylös sängystä hoitajan avustamana. Kävin ensimmäistä kertaa itse pissillä, ja olin iloinen kun ei tullutkaan ”pissilukkoa”, kun joskus minulla oli paha virtsalukko, ja oli vaikea taas opetella virtsaamaan. Suihkussakin kävin sinä iltana, ja voin sanoa, että oli kyllä taistelua. Ei olisi jaksanut vielä seista, ja en pystynyt siis kävelemään tai seisomaan selkä suorassa.
Vauvalta otettiin aluksi 3 tunnin välein verikokeet jalanpohjasta. Eli siis mitattiin sokeriarvoja. Muistaakseni toisena osastopäivänä verikokeita alettiin harventaa, kun sokerit olivat pysyneet oikeina. Voi kun sydäntäni riipi, kun toinen huuti aina pistettäessä. Minunkin täytyi mitata itse sokereita, ja kertoa tuloksia hoitajille. Muistaakseni seuraavana päivänä synnytyksestä arvot olivat jo normaalit.

Mies hoiti poikaamme koko sairaalassa olo ajan. Vauva oli tosi itkuinen, ja emme kyllä nukkuneet kuin 1-2h pätkiä hyvinä hetkinä. Yhden kerran kiltti yöhoitaja otti 3 tunnin ajaksi poikamme hoitajien huoneeseen, ja toi vauvan verikokeen jälkeen takaisin. Hetken se siinä tuhisi, ja sitten alkoi huuto.
Saimme olla hälyttämässä hoitajaa koko ajan, ainakin se tuntui siltä. Aluksi vauva sai 10 ml maitoa 1-3h välein, ja pikku hiljaa määrää nostettiin 15ml, 20 ml, 30 ml.
Ennen lähtöpäivää äidinmaitoon sekoitettiin kaupan korviketta. Lähtöpäivänä poika joi kerralla ehkä noin 50-60 ml.

KOTIINPALUU
Ajatukseni olivat ristiriitaisia. Olin onnellinen pienokaisesta ja oli suuri ikävä Ukko-poikaa. Ukko oli mummon ja ukin luona. Osastolla oloa ja kotiin lähtöä varjosti kuitenkin huoli, kun ukki oli joutunut sairaalaan. Onneksi kuitenkin synnytys meni loppujen lopuksi hyvin. Ukon piti olla pidempään mummin luona, että olisimme saaneet totuttautua kotona oloon kolmisin, mutta Ukko tulikin seuraavana aamuna kotiin.
Minulle taisi ja osastolla iskeä synnytyksen jälkeinen masennus, sillä tuntui että vauva tuntuu vieraalta, ja oli syyllinen olo, kun en pystynyt häntä hoitamaan. Ja koska en imettänyt tuntui, ettei yhteyttä pääse vauvan kanssa syntymään. Vaikken osastolla hoitanut vauvaa, niin katselin häntä paljon ja silittelin.
Mutta kiltti ja ihana poika otti hyvin vauvan vastaan, ja useasti vain katseli vauvaa ja kävi jopa kehtoa vähän heiluttelemassa. Huomasi, että esikoisella oli ollut ikävä, sillä kun makasin sängyssä, hän tuli viereeni vain olemaan ja katseli telkkarista lastenohjelmia. Voi äidin pieni!

Minä olen niin onnellinen miehestäni ja näistä kolmesta ihanasta muksusta. Olen kiitollinen, miten mieheni jaksoi hoitaa keskimmäisen pojan ekoina kuukausina. Hän syötti, pesi, puki ja hoiti pientä miestä. Heräsi yöllä, syötti ja koitti rauhoitella huutavaa pienokaista. Minä en pystynyt ollenkaan kuuntelemaan pienen itkua, koska se oli oikeasti niin sydäntä särkevää. Mulle tuli itkun kuuluessa hirmuisen ahdistunut olo, enkä kyennyt hoitamaan häntä. Mies kesti itkut, teki pierujumpat ja kaikki.

SYNNYTYKSEN JÄLKEINEN MASENNUS
Aloin saada elämästä taas kiinni, kun mies palasi isyyslomalta töihin. Kauhistutti jäädä yksin. En toki ollut yksin, koska kotihoito kävi alussa päivittäin luonani hoitamassa vauvaa. Joka aamu 6-8 väliin tuli kotipalvelusta työntekijä, ja sain jatkaa nukkumista. Jossain vaiheessa käynnit saatiin lopetettua kuin seinään, ja jaksoin hoitaa ihanaa lastani, ja lepertelin hänelle, käytiin kävelyllä ja nautittiin toisistamme.

Tästä masennusajasta voisin kirjoittaa tarkemmin tuota tuonnempana, sillä tämä on tärkeä asia, että synnytyksen jälkeinen masennus saadaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa aisoihin. Sillä äidin huono vointi vaikuttaa koko perheeseen, ja etenkin se vaikuttaa negatiivisesti äidin ja vauvan kiintymyssuhteeseen.
Mutta mainittakoon, että tuon ajan jälkeen minusta ja Väiskistä on tullut läheisiä, hän on ihan äidin mussukka, ja rakastaa tulla äidin kainaloon aina ihan muuten vain. Ja voi kun hän jaksaa pusutella! Pieni isomies.

