Kun puhelin vei huomion

Tänään oli erikoinen päivä. Se oli aamu, jolloin meillä oli taas kiire, ja äiti oli kiireinen keittiössä. Isä oli aamulla herännyt aikaisin ja käynyt jo ulkona, mutta nyt hän oli täällä, sohvalla, katsomassa puhelintaan. Minä ja pikkuveli haluttiin näyttää, kuinka hienosti me ollaan opeteltu piirtämään. Meidän kuvista tuli tosi hienoja, ja me tiedettiin, että isä tykkäisi niistä. Mutta kun me juostiin olohuoneeseen ja huudettiin ”Isii, katso meidän kuvia!” niin ei tullut mitään. Isä vaan katsoi siihen puhelimeen.

Me yritettiin vähän aikaa odottaa. Ehkä hän katsoo, ajateltiin. Mutta ei. Isä ei nostanut katsettaan. Mulla oli vähän paha mieli. Miksei isä katsonut meitä? Miksi puhelin oli tärkeämpi kuin meidän kuvat? Me haluttiin sen katsovan, koska silloin se olisi ollut hauskaa ja me oltais oltu yhdessä. Mutta ei.

Äiti oli keittiössä ja se oli varmaan kiireinen, koska se ei myöskään katsonut meitä silloin. Me vaan yritettiin tehdä parhaamme. Yritettiin saada huomiota ja leikkiä. Mutta ei se ollut enää hauskaa, kun ei kukaan katsonut. Pyörittiin ympäri ja huudettiin, mutta ei mitään. Koko ajan vaan puhelimet pitivät kiinni.

Mä tiedän, että puhelimet on tärkeitä. Äiti ja isä sanovat aina, että niiden kanssa pitää olla tarkkana, mutta tänään mä halusin vaan olla se, joka saa huomiota. Se ei ollut niin vaikeaa. Me oltiin vain pieniä, jotka kaipasivat vähän aikaa yhdessä. Isä ei koskaan ollut tällainen ennen. Hän oli ennen niin hauska ja jaksava. Nyt se tuntui väsyneeltä.

Lopulta, kun isä laski puhelimen hetkeksi, ja tuli meidän luo olohuoneeseen, me näytettiin meidän kuvia. Ja isä hymyili. Se oli täydellistä. Me oltiin yhdessä. Meidän ei tarvinnut odottaa. Me saatiin sitä huomiota, mitä me oltiin kaivattu.

Äidin sanoin:

Tämä kirjoitus tuli mieleeni, kun katselin vierestä lasten haluavan isin huomiota. Isä oli niin uppoutunut puhelimeen, ettei huomannut, kuinka tärkeää lasten läsnäolo olisi ollut. Minäkin katson surullisena vierestä, kun lapset kaipaavat enemmän huomiota, mutta puhelimet vievät sen viimeisenkin energian. Olen itsekin syyllistynyt tähän, mutta nyt haluan muistuttaa itseäni ja muita, kuinka tärkeää on olla läsnä – ihan oikeasti. Pienet asiat, kuten lasten kuvat, ovat hetkellisiä, mutta ne jäävät muistoksi. Kun lapset huutavat ”Katso!” – silloin pitää katsoa.

On ollut myös hetkiä, jolloin olin todella läsnä – ja ne ovat jääneet mieleeni yhtä vahvasti kuin lapsillenikin. Kuten se iltapäivä keskimmäisen kanssa, kun päätimme askarrella keittiön pöydän ääressä. Glitteriä ja maalia oli joka puolella, ja me nauroimme sydämemme pohjasta, kun kätemme ja pöytä olivat joka puolelta maalissa. Ne olivat niitä hetkiä, jolloin kaikki muu unohtui, ja olin vain äiti – läsnäoleva ja kokonainen.

Tai se ilta esikoisen kanssa, kun pukeuduimme lämpimästi ja vedimme otsalamput päähämme. Hiivimme ulos pimeälle pihalle ihailemaan valaistua puuta, jonka olimme yhdessä koristelleet. Ilta oli viileä ja pimeä, mutta seisoin siinä, katsellen kuusen kauneutta ja lapseni kasvoja valon kajossa. Olin ylpeä siitä hetkestä, meistä. Kaivoin puhelimen taskusta vain nopeasti ikuistaakseni muiston, mutta muuten se pysyi poissa. Siinä hetkessä oli taikaa – me kaksi, yhdessä, ilman häiriöitä. Ps. Harava on susia varten. – ”Läimäisen, ja susi juoksee pois!”

Pohdittavaa teille lukijoille:

Milloin viimeksi kuuntelit lastasi tai läheistäsi ilman, että mikään muu vei huomiotasi? Oletko valmis laittamaan puhelimen syrjään ja antamaan täyden läsnäolosi – edes hetkeksi? Mitä lapsesi muistaa sinusta, kun hän katsoo tai muistelee näitä hetkiä myöhemmin?

Käykää lukemassa myös muita artikkeleita liittyen perheen arkeen, tunteisiin ja äitiyteen Pienet hetket, Suuri Onni Vanhemmuus ja tunteet

Kommentoikaa ajatuksia alle! Mikäli jokin aihe kiinnostaa enemmän ota yhteyttä whatsapp tai alla olevalla lomakkeella!