Miten lapsuuden traumat ja tunnelukot näkyvät aikuisena elämässä?

Psyykkinen trauma tarkoittaa karkeasti ilmaistuna mielen rikkoutumista. Traumaattinen kokemus, joka poikkeaa tavallisesta arkielämästä ja jonka mieli yleensä piilottaa suojatakseen itseään tuskalta.

Tällä sivulla käsittelen nimenomaan lapsuuden kokemuksia – tulipalosta kirjoitan erikseen omana kokemuksenaan. Vasta näin 30 vuoden iässä tunnelukko-kirjoja tutkiessani, tajuan toiminnastani edes osan ja alan hahmottamaan mistä kaikki ongelmani ovat syntyneet.

Lapsuuteni oli ainakin tämänhetkisen muistini mukaan ihan hyvä ja turvallinen.

Näihin aikoihin muistan ensimmäisen traumaattisen kokemuksen. Asuimme kerrostalossa kirkonkylällä, ja kävin aina kerrostalon pihamaalla leikkimässä naapurin kivan tytön kanssa. Kaikki talossa eivät olleet niin kivoja, ja yksi isompi tyttö kiusasi minua. En muista kyllä miten, ehkä se haukkui ja otti tavaroitani. Mutta se kerta on vielä tänäkin päivänä mielessäni, kun leikin toisen kerrostalon pihalla ja tämä ilkeä tyttö tuli joidenkin muiden kanssa luokseni. En enää muista miksi ja mitä siinä sitten kävi, mutta muistan sen hädän mikä minulla oli. Nämä olivat tönäisseet minut isoon ruusupensaikkoon, ja minä huusin sen mitä kurkusta lähti äitiä. Jonkun ajan päästä äiti nurkan takaa sitten juosta kipittikin. Oli lähtenyt jo ehtimään kun ei tyttöä ollut pihalla enää näkynytkään. Muistaakseni seuraavana päivänä tyttö tuli aikuisten pakottamana anteeksi pyytämään, ja vielä sitten jäi leikkimäänkin. No, eihän se kivaa ollut, sen muistan.

Ollessani noin 5-6 vuotias muutimme kylältä kauemmas vanhaan omakotitaloon. Siellä oli suuri piha ja metsää ympärillä missä leikkiä. Oli ihanaa, kun oli tilaa missä juosta ja leikkiä, eikä kukaan ollut kiusaamassa. Tosin, nyt ei ollut leikkikavereita, ja piti yksin keksiä leikit. Metsään pääsi melkein terassilta, ja vietin paljon aikaa luonnossa. Kuljin äidin ja isäpuolen kanssa paljon marja- ja sienimetsissä, ja silloin alakouluikäisenä olimme kesät kesämökillä ja kävimme paljon uimassa, ja olin myös kesäisin paljon yökylässä uusien sukulaisten ja leikin ”serkkupuolien” kanssa.

Menin esikouluun muutaman sadan metrin päässä olevaan pieneen kyläkouluun, jossa oli ehkä noin 70 oppilasta korkeintaan. Omalla luokallani oli minun lisäkseni 2 muuta. Olin ujo ja pyöreä, mistä minua alettiinkin heti kiusata. Sain jo äkkiä huomata miten julmia muut voivat olla. Toki, sain minä vuosien vieriessä kavereita, mutta pari ensimmäistä vuotta meni aikalailla yksin leikkiessä, ja koulussa välitunneilla, oli harvinaista, että hipassa esimerkiksi kukaan edes koski minuun. Koin paljon syrjimistä ja huutelua. Kukaan ei halunnut olla parini tehtävissä, ja aina kuulin vinkumista, kun opettaja määräsi jonkun parikseni.

En muista olinko 1- vai 2- luokalla, kun talvella piponi otettiin päästä ja laitettiin suureen hiekkalaatikkoon. Enhän minä pieni tyttö sitä itse sieltä saanut. Yksi talvi sitten minut tiputettiin välitunnin aikaan suureen kuoppaan, joka oli kaivettu niin syväksi, etten itse yksin päässyt siellä pois. Kellot soi, ja kaikki juoksi sisälle tunneille. Hetken siellä huusin, ja lopulta minut sinne tuupannut koulun vanhimpia oppilaita tuli ja nosti minut pois. Olin olevinaan itse kiusannut jotain poikaa, ja se oli sitten siitä kosto. Just joo.

Kotona minulla kuitenkin oli kaikki hyvin, tai ainakin silloin tuntui siltä. Minulla oli katto pään päällä, ruokaa saatavilla, sain herkkuja ja katsoa paljon tvtä. Minulla oli kasapäin leluja, oma huone ja puhdasta vaatetta päällä. Nyt aikuisena tiedän mitä minulta puuttui.

Lähimmäisen rakkaus ja lempeys

Äitini piti kodin puhtaana, siivosi joka päivä, laittoi ruokaa, teki pihatöitä ja lämmitti taloa. Kysymällä yleensä sain mitä halusin, eikä tarvinnut kuin kyynel tirauttaa, niin silloin viimeistään äiti sanoi, että no, hankitaan sitten. Mutta nyt kun muistelen lapsuutta, niin en muista ainakaan esimerkiksi haleja saaneeni. En sympatiaa, lämpöä tai lohdutuksen sanoja. Koko kouluikäni ajan, kun minulla oli vaikeaa, minua kiusattiin tai oli muuten vain paha olla ja itkin huoneessani, kukaan ei koskaan tullut lohduttamaan. Teininä kyllä olisi saanut vain lähdöt huoneesta, jos olisikin tullut, mutta ainakin olisin tuntenut, että minusta välitetään.

Läheisriippuvuus

Pienen ikäni minusta huolehdittiin ja minulta ei koskaan puuttunut mitään. Tai no, perustarpeita ei puuttunut. Tykkäsin olla kotona. Se pikkutyttö silloin olisi ehkä toivonut vanhemmalta enemmän sitä todellista läsnäoloa. Juttelua, ymmärrystä ja kuuntelevaa olkapäätä ei tarjottu. Kukaan ei koskaan sanonut esimerkiksi, että meille/minulle riität juuri tuollaisena. Kiusaajat ovat itse epävarmoja itsestään. Kotona meillä ei ollenkaan puhuttu kiusaamisesta eikä oikeastaan mistään. Kysyttiin vaan läksyistä ja numeroista. Ihan kuin koko asia olisi kotona pyyhitty vaan maton alle, ja toivottu vain että se loppuu. Tai sitten minuun ei uskottu silloin, niin kuin ei uskota nytkään.

Ymmärrän, että nykyinen minäni on rakentunut sen pohjalta miten minua on kohdeltu – ja ei kohdeltu lapsena. Minulla on heikko itsetunto – ollut aina. Ymmärrän, että sekin on seurausta siitä, miten vanhempani on kohdannut minut ja ongelmani. Olen saanut aina kaiken liian helpolla, tekemättä mitään. Jos olisin saanut enemmän vastuuta silloin ja saanut mahdollisuuksia näyttää, että pystyn moniin asioihin, olisin varmasti luottavaisempi itseeni, itsetuntoni olisi parempi eikä minulla olisi niin vahvaa yksin jäämisen pelkoa.

Tästä hyvänä esimerkkinä kerron, että koko avioliittoni ajan olen ollut mieheni varassa. Jossain vaiheessa en voinut liikkua yksin minnekään, en laittanut itse ruokaa, en kehdannut edes leipää tehdä itselleni – saati muille. Olen pelokas, pelkään monia asioita, ja aina kun olen yhtään epävarma, en lähde tai tee asiaa ilman miestäni. Ja vaikka tiedostan, etten jää yksin ja kaikki on hyvin, niin läheisriippuvuuteni takia minun on vaikea käsitellä esimerkiksi sitä, että mieheni lähtee kaverin kanssa tekemään jotain. Tiedostan, että se on ok, ja kiva asia kun toinen pääsee näkemään pitkästä aikaa ystäväänsä, mutta samaan aikaan pieni lapsi sisälläni herää, ja iskee paniikki. Mieleni ikään kuin rupeaa suojelemaan itseään, ja automaattisesti tulee reaktio; apua, älä mene, meillä on sitä ja tätä tekemistä huomenna. Ja samaan aikaan yrität työstää sitä, että ok, huomenna ollaan sitten itsekseen, mies tulee sitten takaisin ja tiedän missä hän on. Ei hätää, ei se ole hylkäämässä minua.

Hylkäämisen tunnelukko

Hylkäämisen tunnelukko syntyy jo varhaisessa iässä lapselle. Lapsen vanhempi jollain lailla on sivuuttanut lapsen tarpeet, ja lapsi on toistuvasti tuntenut olonsa turvattomaksi ja yksinäiseksi. Aikuisena kun tunnelukko aktivoituu, herää sisäinen lapsi, ja suojaat itseäsi tunteilta lapsena opituilla keinoilla, eli kiukuttelet kuin pikkulapsi, huudat ja itket ettet voi olla yksin. No, tämähän on luonnollista, ja täysin ymmärrettävää, mutta et saa muuta kuin ongelmia ja vihaisen puolison tällä käytösmallilla. Tästä asiasta kannattaakin keskustella puolison kanssa, koittaa etsiä keinot tähän vaikka yhdessä.

Mitä itseeni tulee, minulla tämä tunnelukko on varsin voimakas. Vuosia tämä on tuottanut minulle ja perheelleni ongelmia, ja vasta nyt olen tajunnut mistä käytökseni on peräisin, ja tajunnut ylipäätänsä kärsiväni tästäkin tunnelukosta. Tiedostan senkin, että tämän asian kanssa joudun tekemään paljon töitä että minulla ja meillä olisi parempi elää. Ennen parisuhdettani ja naimisiinmenoa, tätä tuskin oli huomattavissakaan. Elin vauhdikkaasti, join ja rellestin sekä harrastin irtosuhteita – ei, minulla ei ole kuppaa eikä mitään muutakaan.

Kun parisuhde mieheni kanssa vakavoitui nopeasti, oli ihanaa ja itsetuntoni oli vielä hyvä. En oikeastaan tiedä, missä vaiheessa tämä käyttäytyminen alkoi oikeasti, mutta ehkä noin vajaa 2 vuoden päästä siitä kun löydettiin toisemme. Olin jo tottunut siihen, että kaikki tehdään yhdessä, liikutaan yhdessä ja nähdään kavereita yhdessä. Olin myös tottunut siihen, että sain mieheni jakamattoman huomion ja olisin saanut vaikka kuun taivaalta, jos olisin halunnut. Tämä kiltteys ja huomio oli jotain, mitä en ollut lapsena saanut. Jakamattoman rakkauden ja hyväksynnän sellaisena kuin olen. Kuka tahansa nainen, ei hevillä tuollaisesta miehestä eroaisi edes työvuoron ajaksi.

No, kun mieheni aloitti työt, niin sehän oli ok. Ei ahdistanut, vaan nautin sen ajan kun sain touhuta yksin (ja sittemmin kaksin vauvan kanssa). Mutta voi luoja sitten, kun piti päästää mies kaverin tms. kanssa tekemään jotain. Aluksi ajatus oli fine, kun siihen vielä oli aikaa.

Mutta sitten kun se päivä tuli, pieni lapsi tuli kiukkuamaan. En aina itsekään tiennyt, miten tässä näin kävi, miksi olen suuttunut ja ahdistunut. Aina tuli se ajatus, että mikä minussa on vikana, kun mieluummin ei vietä minun kanssa aikaa, vaan pitää päästä muualle. Kun kohtaus oli mennyt, ja koko asia oli takanapäin, minua harmitti niin kovasti. Tottakai mieheni, ja kuka tahansa on ansainnut muutakin tekemistä, kuin vaimo ja koti. Minäkin halusin välillä nähdä kavereita, vaikka sitten yksin, jos ei toista kiinnosta.

Ja ikinä ei ole ollut syytä olla mustasukkainen muista naisista, enkä ole ollutkaan. Vaan tuntuu, että paremminkin on ollut mustasukkainen niistä hänen kavereista, ja heille, kun he nyt saavat sitä huomiota enkä minä sillä hetkellä. Ja toisaalta sitten, mietin silloin usein että onpa epäreilua, kun hän saa kutsuja kavereilta ym. minua ei vaan kutsu kukaan minnekään. Luulen, että ainakin siinä vaiheessa, kun ensimmäinen lapsi syntyi, niin kukaan ei kutsunut sen takia, että luulivat etten pääse.

En tiedä, ajatukseni tästä koko aiheesta ovat kovin moninaiset, enkä osaa lyödä tiivistetysti ajatuksiani tästä lukkoon. Toivon vain, että jos joku tunnistaa itsensä ja käyttäytymisensä tästä tekstistä, hae tämän asian käsittelyyn apua, ennen kuin sinä, perheesi, miehesi tms kärsitte tästä peruuttamattomasti. Tunnelukko kyllä häviää, kun olet työstänyt sen syntyä, syitä ja seurauksia yksin ja yhdessä ammattilaisen kanssa. Minullakin tämä taipale on alussa, ja toivon että minun elämä vielä helpottaa.

Eli minun tunnelukkoni on syntynyt perustarpeet tyydyttävässä lapsuudessa, jolloin äitini ei ole antanut minulle tarvitsemaani läsnäoloaan ja lempeyttä. Hän joi, jätti vauvana yksin ja isompana ei osannut näyttää minulle muuta kuin suuttumustaan ja pettymystään. Jäin vaille rakkautta, vaille lämpöä. Minua annettiin kiusata, sain itkeä yksin. Vaikka äitini oli paikalla, ja aina kotona, olin silti yksin enkä saanut äidin huomiota, noin niin kuin aidosti. Olin kiltti ja hiljainen tyttö, enkä tehnyt mitään laitonta, koskaan. Tänä päivänä äitini vaan sanoo, no kun sinä et ikinä puhunut silloin. No, en kai, kun olin jo ehtinyt vetäytyä sisäänpäin, ja miksi minä puhuisin ihmiselle, joka ei ymmärrä tunteita.

Mutta, jos jotain hyvää tästä etsii, niin olen ainakin kokenut ja nähnyt vanhemman mallin, jota en itse halua olla. Osittain kuitenkin minussa on samaa kuin äidissäni. Olen hirmuinen siivousfanaatikko ja siivoan joka päivä. Se totta kai vie aikaa ja huomiota pois lapsilta, mutta minä silti halaan ja pusutan lapsiani joka päivä, ja sanon että rakastan paljon. Touhuan paljon lasten kanssa, ollaan yhdessä ulkona ja reissataan, ja joskus jokainen saa ihan vaan kahden keskistä aikaa äidin kanssa. Oliko minulla sellaista lapsena? No, ei. Joten voinen väittää, että lapseni ovat onnellisia ja varmasti tuntevat olonsa turvalliseksi. Ja ei, lapseni eivät saa kaikkea mitä haluavat. Pitää oppia sietämään pettymyksiä, vaikka itse äiti ei sitä taitoa itse osaakaan. Ehkä joskus opin – enkä siirrä tätäkin toimintamallia omille lapsille.

Vanhemmuus

Vanhemmuus on sana, joka herättää ristiriitaisiakin tunteita. Vanhemmuus on iloa, jännitystä, pelkoa, epävarmuutta, väsymystä, ärtyneisyyttä, raivoa, rakkautta ja pohjatonta huolta. Vanhemmuus on joskus alusta asti oma valinta ja joskus yllätys, mutta vanhemmuus kasvattaa ihmistä tehtäväänsä. Vanhemmuus on asia, jota varten ei voi valmistautua koskaan riittävästi. Vanhemmuus yllättää sekä iloisesti että surullisesti. Vanhemmuus merkitsee parhaimmillaan lempeästi mutta jämäkästi asetettuja rajoja, tukea, empatiaa, kannustamista, uuden opettamista ja rakkautta. Vanhemmuus on jokaiselle erilainen kokemus, eikä sitä voi suorittaa oikein.

Äiti on monelle lapselle ensimmäinen läheinen ihminen maailmassa. Äiti on yksi vanhemmuustermi muiden joukossa. Äiti on joillekin lempeä ja pullantuoksuinen turvahahmo, toisille etäinen ja jopa tuntematon ihminen, kolmannelle jämäkkä ja rohkea vanhempi, joka opettaa lasta pitämään puoliaan

“Jokainen on nero, mutta jos tuomitset kalan sen kiipeilytaitojen vuoksi, se tuntee koko elämänsä itsensä tyhmäksi.”

Albert Einstein

SUOJATTOMUUS

”Suojattomuuden tunnelukko on lyhyesti sanottuna luulosairautta. Entä jos? Entä jos minulla on syöpä, kun kurkkuni on kipeä? Pelkäät kaikkea kohtuuttomasti ja pelon voi laukaista esimerkiksi joku uutinen sodasta lehdessä tai uusi äkkiä tuleva tilanne, jossa et tiedä miten toimia. Suojattomuudesta kärsivä ihminen on tuntenut lapsuudessa toistuvasti turvattomuutta, eikä sen vuoksi aikuisenakaan luota maailmaan eikä itseensä”

Parina viimeisimpänä vuotena olen huomioinut, että pelkään kaikkea. Siis oikeesti, IHAN kaikkea. Hylkäämistä, auton kyydissä oloa, luonnon katastrofeja, sotaa, sairauksia ja kaikkea uutta. Kun muistelen vuosia takaperin, niin en ole koskaan uskaltanut esimerkiksi tehdä mitään hurjaa, missä voi käydä huonosti. Esimerkiksi, halusin aina ratsastaa, mutten uskaltanut. En ole uskaltanut hypätä korkealta koskaan, ottaa isoja riskejä enkä edes kenenkään yllyttäessä tehdä mitään laitonta tai itselle vaarallista.

Ei oikeastaan ole päivääkään, milloin en olisi huolissani jostain. Minulla on ajan jaksoja, kun minulla on kohtuuton pelko, että olen vakavasti sairas. Ja sekin ajatus voi tulla pelkästä pienestä kivusta jossain päin kehoa. Siitä saakka kun sain ensimmäisen lapsen, on saanut elääkin jatkuvassa pelossa, jos en joku päivä pelkää itseni vuoksi, niin joka päivä saa huolehtia lapsistaan tai pelätä, ettei mies enää saavu kotiin. Siis että tapahtuu hänelle jotain. Tämä tunnelukko rajoittaa hirveästi omaa elämää, kun ei uskalla olla oma ja rento itsensä ja elää.

Voi olla, että rajoitan tarpeettomasti lastenkin elämään, kun säikähdän pienestä enkä anna heidän aina riehua ja kuluttaa energiaa tykkäämillään tavoilla. No, mut eihän sohvilla esimerkiksi voi hyppiä, siinä voi käydä vaikka mitä.

Ja yleensä välttelen epämiellyttäviä tilanteita enkä poistu mukavuusalueelta. Minulla on tietyt rutiinit ja opitut tavat, mitä en mielelläni lähde muuttamaan arjessa.

Haluaisin elää rennommin, ja olla pelkäämättä. Joskus pelko ja murehtiminen saa minusta otteen lujemmin, ja koen suurta ahdistusta. Ahdistuneena en voi olla paikallaan, vaan yleensä puran ahdistustani esimerkiksi siivoamalla tai järjestelemällä. Viime aikoina, kun kuulin ikäviä uutisia ja arki ollut muutenkin haastavaa, olen välillä tuntenut, että tukehdun. Kurkussa tuntuu koko ajan olevan jotain, ja joskus tulee hetkiä, kun en pysty millään nielemään.

Olen koittanut löytää lapsuudestani tilanteita tai käytösmalleja, jotka ovat johtaneet tämän tunnelukon syntyyn. Suoraa vastausta tähän en saa, mutta luulen, että juuri se ettei vanhempi ole ollut henkisesti läsnä, on saanut aikaan tämän. Tähänkin liittyy varmasti se kiusaaminen vahvasti, ja se ettei ollut aikuisia auttamassa. Muutaman kerran saatoinkin opettajalle mainita, muttei siitä ikinä ollut apua, hetkeksi se loppui, ja sitten alkoi taas kahta kauheampana. Voi olla, että myös tämän tyylinen lapsen kieltämismalli – Älä mene sinne veden äärelle, näkki nousee sieltä ja vetää sinut sinne syvyyksiin. <- On vaikuttanut negatiivisesti lapsen kasvamiseen (minun), kun se on ollut usein toistuvaa.

Pelot tarttuvat aikuisesta lapseen. Jos aikuinen pelkää jotain, sen täytyy olla jotain todella vaarallista, lapsi ajattelee. Vanhempi liioittelee vaaroja, ja saa lapsen uskomaan vaarojen todenmukaisuuden.

Tunne lukkosi – Kimmo Takanen

Myönnän, että itsekin sorrun joskus tähän edellä mainittuun. Pyrin kuitenkin välttämään kieltämistä, mutta tietyissä tilanteissa on pakko kieltää ja torua. Kieltämisen ja uhkakuvien maalaamisen sijasta koitan ohjata lapsen huomion muualle ei-toivotusta tekemisestä ja käytöksestä. Ja sehän toimiikin paljon paremmin. Silloin lapsi ei hetkellisesti tunne itseään huonoksi tms. vaan rakentavasti lapselle viestitään ettei se ollut sallittua ja voimme sen sijasta keksiä muuta puuhaa. Tässä lapsi tuntee vanhemman läsnäolon ja voi luottaa, että vanhempi auttaa ja ohjaa eri tilanteissa eikä jätä yksin.

YLIHUOLEHTIVA VANHEMPI

Ylihuolehtiva vanhempi ei tue lapsen itsenäisyyden kehittymistä. Hän tekee lapsen puolesta melkein mitä vain, eikä näin ollen opeta lasta huolehtimaan itsestään. Tällä toimilla hän saa aikaan sen, että lapsi ripustautuu herkästi vanhempaansa ja eikä itsenäisty ajallaan. Vanhempi kuvittelee koko ajan toimivansa oikein. Ylihuolehtiva vanhempi neuvoo koko ajan, liikaa sekä väkisin ja yrittää päättää lapsen puolesta. Eli lapselle tulee tunne, ettei luota ja usko häneen ja hänen kykyihinsä. Vanhempi voi myös ajatella, että on helpompi vain tehdä itse ja lopputuloskin on parempi kuin itse vain tekee.

Omaan lapsuuteen palatessa, muistan moniakin ylihuolehtivia piirteitä vanhemmassani. Minun ei tarvinnut tehdä yleensä kotitöitä, ei edes tarvinnut imuroida omaa huonetta. Tai jos siihen käsky kävi, niin sain helposti periksi, jos en olisi millään jaksanut. Muistan, että minua odotti valmis leipäpalanen aamuisin pöydässä, vielä yläaste ikäisenäkin. Minua ei opetettu kotona pesemään pyykkiä, petaamaan petiä eikä esimerkiksi uunia lämmittämään. Omasta halustani tykkäsin silloin tällöin pyyhkiä pölyjä ja leipoa. Kyllä se äiti minulle näytti kerran tai kaksi ennen muuttoa kotoa pois, että miten pesukonetta käytetään. Ja kyllä minä imuroinkin joskus, mutta vain silloin, kun minulle oli luvattu jotain siitä hyvästä. Jouluisin minun ei tarvinnut auttaa ruokien laitossa tai pöydän kattamisessa. Ja kukapa sitä ei tekisi lapsen puolesta mitä tahansa, sehän on vain rakkauden näyttämistä. No onhan se, mutta rajansa kaikella.

Vielä aikuisenakin minut saa hermostumaan, kun minulle tuputetaan neuvoja ja pyritään päättämään asioista, minun tai perheeni asioista. Ja joskus siihen lankaan meninkin, kun pääni pyöriteltiin tekemään juuri niin kuin on neuvottu, ja näin ollen minun oma järki ja tunteet sivuutettu.

Ja tästä kaikesta huolimatta minusta kasvoi ihan kelpoaikuinen. Osaan tehdä kotityöt ihan itse, enkä kysy apua päätöksiin. Ehkä se huono käytösmalli lapsuudesta opitusta on jäänyt, että mitä haluan on heti saatava, ja vaikka kuinka millä keinoin, kunhan ei itse tarvitse sen eteen paljoa tehdä.

Mitä itseeni äitinä tulee, niin esikoiseni on 5 vuotias ja opetan häntä tarrataulukon voimin tekemään itsenäisesti pieniä askareita. Nyt meillä opetellaan petaamaan petiä ja pesemään hampaat aamuin illoin ilman aikuisen apua. Alussa tietenkin olin apuna, kunnes näin että homma alkaa toimia ja näytin esimerkkiä. On hyvä alkaa opettaa lapsen tason ja iän mukaan pieniä arjen taitoja, etenkin sillä tavalla joka motivoi. Meillä kun on kerätty tarroja tietty määrä, saa pienen palkinnon.

(Laatikossa suuri kultainen suklaakolikko odottelee pientä arjensankaria.)

Ps. Mainittakoon, että olen hankkinut tietoni Tunne lukkosi – Vapaudu tunteiden vallastasekä Tunne lukkojen työkirjasta. Kirjat on tehnyt Kimmo Takanen, joka on julkaissut useamman teoksen skeemoista.

Kimmo Takanen – WSOY – WSOY linkistä voit katsoa tietoa muista kirjoista.

Riittämätön itsekontrolli

En ehkä aina ole ollut impulsiivinen. Muistan, kun yläaste iässä esimerkiksi säästin pitkään rahaa, ja ostelin vasta sitten elokuvia koko rahalla, kun oli tarpeeksi kertynyt. Mutta toisaalta sitten, olen ollut aina heikkona shoppailuun. Muistan kun sain rahaa esimerkiksi jouluna tai synttäreillä, sehän piti heti päästä tärväämää. Ja aina käytin tarkasti rahan loppuun.

En ole ikinä sietänyt epämukavia tilanteita – ja olen pyrkinyt välttämään niitä. Minulla ei ole itsehillintää, ja annan itselleni helposti periksi.

Minulta puuttuvat ne rajat. Ja haluan saada haluamani heti. Ei viikon päästä tai huomenna. Vaan heti.

Aggressiivisuutta minulla ei liiemmin ole ollut koskaan. Olen hiljainen raivoaja. Kun olen vihainen tai suuttunut, niin sulkeudun melkein kokonaan. Eli minulta saa yleensä lyhyitä ja töykeitä vastauksia, tai ei saa puhekontaktia ollenkaan. Ylipäätänsä tunteiden näyttäminen on haastavaa, tai paremminkin tunteiden muuttaminen sanoiksi.

Ja mitä itsekuriin tulee, minulla on ollut koko ikäni varmaan se suklaariippuvuus. En osannut estää mieltäni edes silloin, kun oli raskausdiabetes. Itsekurin ja kontrollin puute näkyi myös täysikäisyyden jälkeen. Join usein, ja kun join, join kunnolla. Yleensä aina minulta meni muisti, ja huomasinkin seuraavana aamuna, että hupsis, mitäs taas tuli tehtyä. En tiedä, mutta luulen, että tämä tunnelukko on minulla pikku hiljaa aukeamassa, sillä en enää syö itseäni liian täyteen ja suklaatakaan ei juurikaan tule ostettua. Tai sitten luottotietojen menetys on lopettanut väkisin impulsiivisen toimintani.

Keskittyminen on aina ollut hataraa, tai ainakin murrosikäisestä ylöspäin. Minun mieleni kuhisee ajatuksia, ja kaikkea mitä haluaisi tehdä ja saada. Kova halu on tehdä kaikkea, mutta mitään ei saa aikaiseksi. Tai jos saa, niin ei paljoa kerralla, kun keskittyminen jo herpaantuu. Kaikki jää aina puolitiehen.

Myöhästelen usein, eikä omatuntokaan kolkuta siinä vaiheessa. Oikeastaan en välitä siitä, vaikka saapuisin jonnekin myöhässä. Minulla on ongelmia lyhytmuistin kanssa, hävitän tavaroita ja unohdan missä ne ovat tai esimerkiksi unohdan jopa mitä sanoin & puhuin tunti sitten.

Alkoholin käytön olen miltei lopettanut kokonaan. Kysyttäessä vastaan yleensä, että kun minä otan, otan ihan kunnolla. Eli, en juo sauna- tai ruokaoluita. Ehkä yritän pitää näin itsekurin edes jossain asiassa.

Tunnelukon avautuessa impulsiivinen käytös heikentyy ja silloin alkaa miettiä ennen kuin toimii. Silloin pitäisi myös osata luoda rutiineja ja tehdä ratkaisuja pitkäjänteisesti.

Teen mitä haluan!

Kun lähden miettimään mistä tämä tunnelukko on saanut alkunsa, ensimmäiseksi tulee mieleen se, että rajat on rakkautta.

Eli tiivistettynä, sainko liian helposti periksi? Pieni kiukku, ja se siitä?

Voiko joku samaistua? Luulen, että voi. Tarkoitukseni on tuoda esille ihmisen monimutkaista mieltä, syitä ja seurauksia omien tunteiden ja kokemusten kautta.

ULKOPUOLISUUDEN TUNNELUKKO