– matka, joka opettaa meitä molempia

Diagnoosi ja uusi alku

Kun ensimmäistä kertaa saimme ADHD-diagnoosin, en tiennyt, mitä kaikkea se toisi mukanaan. Tiesin vain, että rakastan poikaani enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Rakastan häntä silloin, kun hän nauraa kikattaen hassuille ajatuksilleen. Rakastan häntä silloin, kun hän juoksee täynnä elämää ja energiaa. Ja rakastan häntä silloin, kun hän ei jaksa pukea, kun hän kiemurtelee lattialla vastustaen kaikkea, mitä pitäisi tehdä.

Lääkityksen alku – rauhan hetkiä

Lääkitys toi aluksi helpotusta. Näin hänen silmissään rauhan, jota hän ei ollut aiemmin kokenut. Hän keskittyi, jaksoi pysähtyä hetkeen ja antoi itselleen mahdollisuuden onnistua. Kuulin päiväkodista sanoja, jotka saivat minut itkemään – ”Ihan eri poika. Iloinen, keskittynyt, läsnä.”

Muutokset ja taistelut

Mutta sitten jokin muuttui. Aamut alkoivat muuttua taisteluiksi. Ei pue. Ei suostu. Naurattaa, häiritsee, sanoo asioita, jotka satuttavat. Iltaisin sama levottomuus, sama kiukku, sama mahdottomuus rauhoittua. En ymmärtänyt miksi. Ja se sattui. Ei siksi, että hän oli vaikea, vaan koska näin, että jokin oli pielessä enkä tiennyt, kuinka voisin auttaa.

Kun ei ole kyse kasvatuksesta

Kun kannoin hänet kainalossani päiväkotiin, ilman että hän oli suostunut pukemaan, eikä hän välittänyt, se pysäytti minut. Hän ei oppinut siitä, hän vain nauroi. Ja minä ymmärsin – tämä ei ollut tahallista, tämä ei ollut kasvatuskysymys, vaan jotain, johon hän itse ei pystynyt vaikuttamaan.

Tauko lääkityksestä ja pohdinta

Nyt olemme tauolla lääkityksestä. Katsomme, mihin suuntaan asiat menevät, odotamme lääkärin soittoa, pohdimme, mikä olisi paras tapa auttaa häntä. Mikä auttaisi häntä tuntemaan itsensä hyväksi ja hyväksytyksi – ilman, että maailma tuntuu liian vaikealta hallita.

Rakkaus, joka ei kysy lupaa

Minä rakastan häntä. Rakastan häntä, vaikka hän huutaa ja kieltäytyy. Rakastan häntä, vaikka hän ei aina osaa hallita tunteitaan. Rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on, ja teen kaikkeni, jotta hän voisi elää hyvää, onnellista elämää – omalla tavallaan.

Opetuksia matkan varrella

Tämä matka on meidän molempien opettaja. Minä opetan hänelle rajoja ja elämän sääntöjä, mutta hän opettaa minulle kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja sitä, kuinka syvää rakkaus voi olla.

Äidin sydän ja aamun yritykset

”Nyt tämä aamu onnistuu”

Tänä aamuna poikani katsoi minua silmiin sängystään ja sanoi: ”Nyt tämä aamu onnistuu.” Hän oli niin varma, niin päättäväinen. Hän halusi, että kaikki menisi hyvin. Että hän pystyisi siihen.

Ja sitten se meni pieleen.

Missä kohtaa kaikki muuttui?

En tiedä, missä kohtaa se tapahtui. En tiedä, sanoinko jotain väärin, katsoinko jotenkin väärällä tavalla, olisiko minun pitänyt tehdä jokin asia toisin. Yhtäkkiä hän ei enää pukeutunut, ei enää kuullut, mitä sanoin. Hän häiritsi toisia, ei pysähtynyt ennen kuin joku itki – tai minä itkin.

Mutta hän ei ollut pahalla mielellä. Hän vain ei ymmärtänyt, miksi muut olivat. Miksi tämä aamu ei onnistunut, vaikka hän oli päättänyt niin.

”Minä halusin, että tämä aamu onnistuu”

Myöhemmin, kun aamun kaaos oli takana, hän sanoi minulle: ”Minä halusin, että tämä aamu onnistuu.”

Sanoin hänelle: ”Nyt ei vaan onnistunut, mutta koitetaan taas uudelleen.”

Rakkaus, joka ei väsy

Koska sitähän tämä on. Yrittämistä, epäonnistumisia ja uudelleen yrittämistä. Pienet hetket, jolloin hän haluaa onnistua, kertovat minulle, että hän välittää. Että hänellä on sydän täynnä rakkautta, vaikka hän ei aina osaa näyttää sitä tavalla, jonka me ymmärtäisimme.

Ja minä rakastan häntä – jokaisena aamuna, jokaisessa yrityksessä, jokaisessa epäonnistumisessa. Ja yritämme taas huomenna. Yhdessä.

Rakas lapseni on kahdesti ollut jo hiihtokilpailuissa. Molemmilla kerroilla 3. sija. Lapsi ja mamma niin ylpeitä ja iloisia.