Minun oli tänään tarkoitus kirjoittaa vaikka ja mistä aiheesta. Kuitenkin kun avasin koneen, mieleeni ei tullut mitään. Kävin perjantaina kuvaamassa vanhaa, purkukuntoista Parppeinkoulua, jossa minä ja moni muu aikanaan on käynyt yläkoulunsa. Koulu oli herätti minussa monia ajatuksia. Mietin, että pystynkö kohtaamaan menneisyyteni haamut. Mutta samalla ajattelin haikeana, että näin minä jätän hyvästi silti niin rakkaalle koululle ja annan kaiken anteeksi. 2 tuntia meni kiertäessä, ja paljon tulvi muistoja mieleen.

Mistä päästäänkin toiseen sieluani riipivään aiheeseen. Hiljattain hyvä ystäväni siirtyi ajasta ikuisuuteen, ja se oli minulle, kuin monille muillekin sydäntä murskaavaa. 2 viimeisintä viikkoa olo on ollut aika tyhjä ja mitään sanomaton. Olen koittanut pitää itseni kiireisenä, tehdä mukavia asioita. No, ei se oikein ole onnistunut. Olen käynyt asiaa läpi enimmäkseen itsekseni, ja jonkin verran ystävien ja puolisoni kanssa. Silti – tuntuu, että osa minusta ja menneisyydestä katosi tämän mukana. Toki, eihän se niin ole, sillä muistot ja kuvat säilyvät mielessä ikuisesti. Eihän sitä elämän kiertokululle mahda mitään, mutta silti väkisin mieleen tulee, että mitä olisin voinut tehdä toisin. Itsensä syyllistäminen ei auta ketään, vaikka varmasti moni tässä tilanteessa sitä nyt tekee.

Ajattelin, että olo helpottaa, kun pääsee saattelemaan ystävän hautaan. Mutta seuraava päivä tuntui ettei lopu koskaan. Sitä jotenkin meni ihan uuvuksiin siitä hautajaispäivästä, itkemisestä ja muistelemisesta. Ja sekin, kun näki muita, ja muiden sydäntä särkevän surun. Isän suremassa menetettyään lasta – sellaista ei toivo kenellekään.

Mutta tästä se lähtee – surun käsittely, hyväksyminen. Elämä jatkuu, yhtä vähempänä. Voimme vain kiittää yhteisistä ajoista ja muistoista, ja pitää menetetyt sydämissämme matkassa mukana.

Olen ollut aivan hukassa itseni kanssa – en pelkästään menetyksen takia, vaan menneisyyteni ja varmasti tulevaisuutenikin kanssa. Mitä minä olen, miksi haluan tulla. Ja etenkin miten ja missä? Ensimmäiseksi minun täytyy oppia hyväksymään itseni, ja jättämään menneisyys taakse. Koska jos jäämme rypemään menneisiin, emme ikinä löydä sitä itseämme mikä haluamme olla, emmekä saavuta unelmiamme.

Teen tämän viikon aikana artikkelin koululla vierailusta. Paljon oli jo ehditty tehdä ilkivaltaa, mutta kukapa sitä välittäisi purkutuomion saaneesta sisäilmaongelmaisesta koulun rähjästä. Minä välitän, minä kunnioitan.

Vielä tähän loppuun mainittakoon, että Ilomantsi on yksi kauneimmista pitäjistä Suomessa. Kodistani on muutama satametriä yleiselle uimarannalle, jonka edustalla sattuu olemaan myös Ilomantsin – ja koko Pohjois-Karjalan paras uimahalli, jonka varustus on miltei kuin kylpylässä.

Ihana ja kaunis alkava syksy, vai mitä?