Yksinäinen supersankari

Tässä tekstissä kuvataan päiväkoti-ikäisen ADHD-lapsen maailmaa hänen omasta näkökulmastaan. Se kertoo yksinäisyydestä, väärinymmärryksestä ja huomion hakemisesta – mutta myös siitä, kuinka rakastava koti voi olla turvapaikka, jossa lapsi saa olla juuri sellainen kuin on.


—

Minä olen nopea. Minun ajatukseni juoksevat nopeammin kuin kukaan ehtii mukaan, ja minun jalkani haluavat liikkua, juosta, kiivetä ja hypätä. Mutta päiväkodissa täytyy istua. Pysähtyä. Olla hiljaa.

Toiset lapset leikkivät yhdessä. He rakentavat torneja ja piirtävät kuvia, nauravat ja kuiskuttelevat toisilleen. Minä katselen kauempaa ja odotan hetkeä, jolloin voisin mennä mukaan. Haluan olla osa leikkiä. Haluan olla joku, jota odotetaan ja kaivataan.

Mutta kun yritän liittyä, tuntuu kuin olisin näkymätön. He eivät huomaa minua. Tai jos huomaavat, he katsovat vain nopeasti ja jatkavat leikkiään. Minä puhun kovemmin. Minä nauran isommin. Minä heilutan käsiäni ja hypin paikoillani, jotta joku katsoisi minua. Mutta he eivät katso.

Sisälläni nousee iso suru, joka tuntuu puristuksena rinnassa. Mitä enemmän se kasvaa, sitä vaikeampi on pysyä paikallaan. Joskus minusta tulee niin surullinen ja yksinäinen, että en tiedä, mitä tehdä. Ehkä jos tönäisen, he huomaavat minut? Ehkä jos nappaan leluja, joku vihdoin katsoo minuun? Jos en osaa sanoa ”saanko tulla mukaan”, ehkä minun täytyy vain tehdä niin, että he eivät voi olla huomaamatta minua.

Mutta sitten aikuiset tulevat. He sanovat: ”Ei noin.” He puhuvat minulle lempeällä, mutta varoittelevalla äänellä, ja heidän silmissään on huoli. He kertovat, mitä en saa tehdä, mutta eivät kysy, miksi teen niin. He eivät näe minun sisälläni kuplivaa yksinäisyyttä, eivät tunne sitä surua, joka pakottaa minut tekemään jotain, mitä en edes halua tehdä.

Minä en halua olla ilkeä. En halua satuttaa. Haluan vain, että joku leikkisi kanssani. Että joku sanoisi: ”Tule, sinä saat olla mukana.” Mutta en tiedä, miten pääsen mukaan, kun en osaa olla paikallani ja odottaa.

Aikuiset sanovat, että minun täytyy keskittyä. Että minun pitää kuunnella. Että minun pitää oppia odottamaan omaa vuoroani. Mutta minun päässäni on niin paljon ääniä, niin paljon ajatuksia, että en tiedä, mihin tarttua. Kaikki liikkuu niin nopeasti, ja minä olen aina askeleen edellä – tai jäljessä.

Joskus yritän parhaani. Istun hiljaa, puristan käsiäni yhteen ja keskityn olemaan huomaamaton. Ehkä silloin joku kutsuu minut mukaan? Ehkä silloin olen tarpeeksi hyvä? Mutta leikki ehtii loppua ennen kuin kukaan huomaa minut.

Silloin minä menen omaan maailmaani. Leikin yksin, koska siellä kukaan ei käske minua olemaan hiljaa. Olen supersankari, joka juoksee nopeammin kuin valo. Olen avaruusmatkailija, joka hyppii planeetalta toiselle. Olen lintu, joka ei tarvitse lupaa lentää.

Ja silti… vaikka pääni on täynnä maailmoja, joissa olen rohkea ja voimakas, minun sydämeni toivoo vain yhtä asiaa. Että joku tulisi, ottaisi kädestä ja sanoisi:

”Saat olla juuri sellainen kuin olet. Leikitään yhdessä.”

Mutta kotona on toisin.

Kotona saan olla oma itseni. Ei tarvitse istua paikallaan, jos en jaksa. Ei tarvitse yrittää olla joku muu, että joku leikkisi kanssani. Äiti muistaa kertoa joka päivä, että rakastaa minua ja että olen hyvä. Äiti silittää hiuksiani ja hymyilee minulle tavalla, joka tuntuu lämpimältä koko kehossa. Äiti näyttää minulle, kuinka tärkeä olen, vaikka en aina osaa sitä itse nähdä.

Joskus äiti on kiireinen. Joskus hänellä on päiviä, jolloin hän ei ehdi katsoa tai kuunnella minua. Minä yritän ymmärtää. Ei se tarkoita, että olisin vähemmän rakas. Ei se tarkoita, että olisin näkymätön.

Äiti ymmärtää minua. Hän näkee minut, vaikka muut eivät aina näe. Ja silloin kun en jaksa olla enää yksin, hän avaa sylinsä ja sanoo:

”Tule tänne. Sinä olet minun ihmeeni.”