Kun laskelma sanoo, että meillä on rahaa, mutta jääkaappi kertoo aivan muuta 💔

Meidän perheemme ei ole ylijäämäinen. Meidän tilillämme ei ole ylijäämää. Mutta Kelan laskelmissa näyttää siltä, että meidän pitäisi pärjätä.

Paperilla kaikki näyttää niin paljon paremmalta

Olen vihainen. Olen surullinen. Olen pettynyt. Ja ennen kaikkea olen aivan helvetin väsynyt.

Meiltä on nyt jo toisena kuukautena peräkkäin evätty toimeentulotuki, koska Kelan laskelmien mukaan olemme ylijäämäisiä.

Ylijäämäisiä.

Tuo sana alkaa tuntua suorastaan pilkalliselta.

Todellisuudessa olemme olleet kaksi kuukautta käytännössä ilman rahaa. Kela on huomioinut laskelmissa takautuvasti loppukesän tuloja, jotka eivät enää ole meidän käytettävissämme. Ne rahat ovat menneet silloin, kun niitä on tullut. Mutta laskelmissa ne elävät edelleen, aivan kuin ne odottaisivat meitä jossakin tilillä valmiina maksamaan marraskuun vuokran, sähkölaskun ja lasten vaipat.

Olisiko jo aika pysähtyä miettimään, mitä tarkoittaa perheen todellinen taloudellinen tilanne?

Eikö lapsiperheiden tilannetta pitäisi pystyä tarkastelemaan myös yksilöllisesti eikä vain kylmän laskukaavan kautta? Paperilla näkyvä ylijäämä ei tarkoita sitä, että perheellä olisi oikeasti rahaa käytettävissään.

Mutta mihin ne rahat sitten menivät?

Kelan päätöksissä toistuu usein sama ohje: kun perheelle tulee tavallista suurempi rahasumma, sillä pitäisi varautua tulevien kuukausien elämiseen. Pitäisi säästää ja ennakoida.

Mutta kertokaapa minulle, miten se käytännössä tapahtuu, kun rahaa tulee tilille tilanteessa, jossa laskuja on jo valmiiksi rästissä joka suuntaan?

Kun miehen palkka aikanaan tuli, se ei jäänyt tilille makaamaan. Se meni vuokraan, auton osamaksuun, veroihin, maksamattomiin puhelinlaskuihin, vesilaskuun ja muihin välttämättömiin menoihin, jotka olivat odottaneet maksajaansa.

Rahat menivät yksinkertaisesti siihen, että saatiin hoidettua asioita, jotka olivat jo valmiiksi myöhässä.

Ei siinä ollut mitään ylimääräistä, josta olisi voinut laittaa säästöön seuraavien kuukausien ruokarahoja.

Voin aivan rehellisesti sanoa, ettei niitä rahoja ole humputeltu. Ei ole eletty leveästi, ei ole osteltu turhuuksia eikä ole juhlittu elämää samppanjalasit kädessä.

Olisi ehkä ollut mukava edes joskus humputella, mutta meidän suurin luksuksemme on tällä hetkellä se, että kaikki puhelinliittymät pysyisivät yhtä aikaa auki. Siinäpä vasta tavoite elämälle!

On helppo kirjoittaa päätökseen, että perheen olisi pitänyt varautua tuleviin kuukausiin. Mutta miten varaudutaan tulevaan, jos menneisyydessä on jo niin paljon maksettavaa?

Me emme voi maksaa marraskuun ruokakauppareissua elokuussa maksetulla vesilaskulla. Emmekä voi kaivaa jo maksettuja vuokrarahoja uudelleen tilille.

Neljä lasta, monta tarpeellista asiaa ja aivan liian vähän rahaa

Meillä on neljä lasta. Neljä pientä ihmistä, joiden arki ei voi pysähtyä siksi, että tukihakemuksen laskelmassa näyttää hyvältä.

Lapset tarvitsevat ruokaa, vaatteita, vaippoja ja kaikkea sitä tavallista, mitä lapsiperheen arkeen kuuluu.

Me olemme yrittäneet pärjätä. Oikeasti yrittäneet.

Ruokaa on tehty mahdollisimman yksinkertaisesti. On mietitty, mistä voidaan säästää ja mitä voidaan jättää ostamatta. Puhelinliittymät menevät vuoron perään kiinni, koska kaikkeen ei yksinkertaisesti riitä rahaa.

Minä en saa edes omia lääkkeitäni hankittua. Vuokran maksaminenkin on hädin tuskin mahdollista. Sähköstä puhumattakaan.

Miehellä ei ole tällä hetkellä töitä, ja elämme käytännössä opintotuen, lapsilisien ja asumistuen varassa. Niillä pitäisi pyörittää kuusihenkisen perheen arkea, maksaa laskut ja huolehtia kaikesta siitä, mitä tavallinen elämä vaatii.

Ja tiedättekö, mikä tässä tuntuu kaikkein pahimmalta?

Se, että vaikka kuinka yrittäisi suojella lapsia aikuisten huolilta, oma huoli kulkee mukana kaikkialle. Se on läsnä ruokakaupassa, laskupinon äärellä, iltaisin lasten nukahdettua ja aamuisin heti silmien avautuessa.

Äitinä haluaisin pystyä ajattelemaan lasten kanssa leikkimistä, lukemista, ulkoilua ja tavallisia mukavia asioita. En sitä, mistä saadaan seuraavaksi rahaa ruokaan tai miten selvitään seuraavasta laskusta.

Lasten lapsuus ei odota parempaa taloustilannetta ❤️

Kaikkein kipeintä on ajatella, ettei lasten lapsuus odota sitä, että meidän taloudellinen tilanteemme joskus helpottaa.

He kasvavat juuri nyt.

Vaatteet jäävät pieniksi, kengät käyvät ahtaiksi ja syntymäpäivät tulevat kalenteriin riippumatta siitä, onko tilillä rahaa vai ei.

Haluaisin ostaa lapselleni uuden vaatteen silloin, kun hän sitä tarvitsee, en vasta sitten, kun siihen ehkä joskus on varaa. Haluaisin, ettei jokaisen tarpeellisen hankinnan kohdalla tarvitsisi pysähtyä miettimään, minkä muun asian kustannuksella sen voi hankkia.

Haluaisin antaa lapsilleni huolettoman lapsuuden. Sellaisen, jossa joulua odotetaan joulukalenterin ja piparien kautta eikä vanhempien huolen ja rahatilanteen varjossa.

En halua, että lapset joutuvat miettimään, onko meillä varaa jouluun. Se on aikuisten huoli, ja haluaisin niin kovasti pitää sen sellaisena.

Ja sitten pitäisi vielä olla joulumieli 🎄

Joulu lähestyy.

Joulu, jota lasten silmissä pitäisi odottaa ilolla. Meillä ajatukset pyörivät kuitenkin siinä, onko varaa jouluruokiin ja saammeko lapsille hankittua lahjoja lainkaan.

Lahjoja ei ole vielä ostettu. Eikä ole mitään varmuutta siitä, ostetaanko niitä.

Samaan aikaan lähestyy myös meidän pienen tytön ensimmäinen syntymäpäivä. Ensimmäinen vuosi! Sellainen merkkipaalu, jonka haluaisi muistaa ilolla, järjestää pienet juhlat ja tehdä päivästä erityisen.

Nyt mielessä pyörii lähinnä se, miten ihmeessä kaikesta selvitään.

Pitäisi maksaa autovero ja autovakuutus. Pitäisi ostaa vaippoja. Pitäisi hankkia tyttärelle vaatteita. Pitäisi saada lääkkeet. Pitäisi maksaa sähkö ja vuokra.

Ja jossain siinä välissä pitäisi taikoa jouluruoat, syntymäpäiväkakku ja lahjat.

Jos jollakin on tiedossa, mistä saa ostettua taikasauvan osamaksulla, niin vinkkejä otetaan vastaan. 🪄

Vitsi sikseen. Kyllähän tässä välillä tuntuu, että tarvitsisi muutaman taikavoiman ihan tavallisesta tiistaista selviämiseen.

Köyhyys ei näy aina ulospäin

Tämä on ehkä se puoli, jota laskelmissa ei näy.

Ne yöt, kun muu talo nukkuu, mutta oma pää ei suostu hiljenemään.

Pyörin sängyssä ja mietin samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Mistä saadaan rahaa? Mitä laskua voi siirtää? Mitä jätetään ostamatta? Mitä tapahtuu, jos autoa ei saada pidettyä liikenteessä? Miten tästä selvitään ensi kuuhun?

Ja aamulla pitäisi nousta, olla läsnä, huolehtia lapsista ja jatkaa elämää aivan kuin kaikki olisi hyvin.

Mutta ei kaikki ole hyvin.

Olen vihainen, peloissani ja uupunut. Uupunut valvomaan öitä ja kantamaan mielessäni kaikkea sitä, mitä pitäisi saada hoidettua.

En kaipaa luksusta. En haaveile ulkomaanmatkoista, uusista puhelimista tai kalliista merkkivaatteista.

Kaipaan sitä, että voisin käydä ruokakaupassa ilman, että jokainen euro täytyy laskea moneen kertaan. Että voisin ostaa lapselleni sopivat kengät tai vaatteet silloin, kun niitä tarvitaan. Että voisin hakea omat lääkkeeni. Että puhelin pysyisi auki ja vuokra tulisi maksettua ajallaan.

Että tavallinen elämä olisi taas tavallista.

Missä menee inhimillisyyden raja?

En ymmärrä, miten järjestelmä voi olettaa perheen pärjäävän rahalla, jota sillä ei enää ole.

Takautuvasti huomioidut tulot eivät täytä jääkaappia tänään. Ne eivät maksa tämän kuun vuokraa eivätkä osta lapselle uusia housuja, kun vanhat ovat jääneet pieniksi.

Tiedän, ettei toimeentulotuki ole tarkoitettu rahoittamaan kaikkea, mitä haluaa. Mutta eikö sen tarkoitus kuitenkin ole turvata viimesijainen toimeentulo silloin, kun omat rahat eivät riitä välttämättömiin menoihin?

Eikö lapsiperheen todellista tilannetta pitäisi katsoa kokonaisuutena? Eikö pitäisi nähdä myös se, mitä tapahtuu silloin, kun laskennallinen ylijäämä on todellisuudessa jo käytetty vuokraan, ruokaan ja vanhoihin laskuihin?

Lapsiperheen taloutta ei voi ymmärtää pelkästään katsomalla tilille tulleita summia. Pitäisi nähdä myös se, mitä niillä on maksettu ja mitä perheellä on oikeasti jäljellä.

Minua surettaa, että joudun edes kirjoittamaan tällaisista asioista. Ja vielä enemmän surettaa se, että tiedän meidän olevan kaukana ainoa perhe, joka elää tällaisessa tilanteessa.

Emme pyydä luksusta. Pyydämme mahdollisuutta tavalliseen arkeen.

En kirjoita tätä siksi, että haluaisin sääliä. En myöskään siksi, että haluaisin jonkun maksavan meidän laskumme.

Kirjoitan siksi, että tästä pitää voida puhua ääneen.

Olen katkera siitä, että lapsiperhe voi joutua tällaiseen tilanteeseen, vaikka yrittää parhaansa mukaan selvitä ja pitää arjen kasassa.

Olen vihainen siitä, että joudun taistelemaan näin perustavanlaatuisista asioista. Olen peloissani siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja olen väsynyt siihen, että jokainen kuukausi tuntuu uudelta selviytymistaistelulta.

Meidän perheemme ei ole ylijäämäinen.

Meidän tilillämme ei ole ylijäämää. Meidän jääkaapissamme ei ole ylimääräistä. Meidän arjessamme ei ole ylimääräistä.

On vain kuusi ihmistä, joista neljä on lapsia, ja kaksi vanhempaa, jotka yrittävät pitää kaiken kasassa, vaikka omatkin voimat alkavat olla vähissä.

Ja jossain siellä kaiken keskellä pitäisi vielä löytää joulumieli.

Ehkä se löytyy. Ehkä ei.

Mutta tiedättekö, mitä minä oikeasti toivoisin?

Että minun ei tarvitsisi valvoa öitä ja laskea senttejä. Että voisin herätä aamulla miettimättä ensimmäisenä rahaa. Että voisin keskittyä siihen, mikä elämässä oikeasti on tärkeintä: omiin lapsiini ja heidän kanssaan elettävään arkeen.

Että joku siellä järjestelmän toisessa päässä näkisi laskelmien sijaan myös ne ihmiset, joita nämä päätökset koskevat.

Me emme ole numeroita paperilla. Me olemme perhe. Ja me haluaisimme vain mahdollisuuden elää tavallista elämää. ❤️