”Jotkut arvet eivät näy iholla, mutta ne opettavat meidät seisomaan silloinkin, kun pelkäämme kaatua.”

Minä olin se lapsi, joka istui yksin.

Seurasin, kuinka muut nauroivat, juoksivat, valittiin mukaan. Minua ei valittu. En ollut tarpeeksi mitään. Olin liian hiljainen, liian kömpelö, liian erilainen. Opin piiloutumaan oman olemukseni sisälle. Pidin hengitystäni, ettei kukaan huomaisi minua. Pelkäsin katsekontaktia, pelkäsin ääntäni. Pelkäsin olla olemassa.

Jokainen päivä koulussa oli kuin sotatantereella selviytymistä. Ovien kolahdukset, kuiskaukset, vihjailevat katseet, tahallisesti tiputetut tavarat, selän takana kuiskitut sanat: ”Luuseri.” ”Ruma.” ”Outo.” Kun he nauroivat, minä nielin kyyneleeni ja hymyilin, ettei kukaan näkisi miten rikki olin.

Vuosien mittaan kiusaaminen sai uudet muodot.

Nuoruudessa levitettiin valheita, vääriä huhuja, joita en pystynyt enää hallitsemaan. Ystävät kääntyivät, sanat käännettiin minua vastaan. Jokainen ilta makasin huoneessani pimeässä ja kysyin itseltäni: Miksi juuri minä? Mitä tein väärin? Miksi en vain katoa? En tiennyt, kuinka hengittää kivun keskellä.

Luulin, että aikuisuus toisi vapauden.

Mutta varjo kulki mukanani. Tänään se istuu huomaamattomana olkapäälläni, kuiskaten korvaani, kun tapaan uusia ihmisiä: ”Oletko tarpeeksi hyvä? Entä jos he näkevät, millainen oikeasti olet? Entä jos he hylkäävät sinut, nauravat, kääntyvät taas pois?”

Olen aikuinen, joka pelkää puhua, pelkää loistaa, pelkää sanoa mielipiteensä. Pienennän itseäni, jotta mahtuisin muiden mukavuuden rajoihin. Analysoin joka sanani, joka viestini, joka ilmeeni. Mietin iltaisin, sanoinko jotain väärin, loukkasinko, häiritsinkö, olinhan tarpeeksi huomaamaton?

Minä epäilen kaikkea.

Eniten itseäni.

Välillä tuntuu, että elän kaltereiden sisällä, jotka lapsuuteni kiusaajat rakensivat, ja joista en löydä ulospääsyä. Olen oman pelkoni vanki. Kukaan ei enää kiusaa – mutta minä jatkan sitä itseäni kohtaan.

Ja silti…

Silti minä hengitän. Silti minä nousen joka aamu. Silti minä yritän.

Jokainen pieni askel, jonka otan pelosta huolimatta, on voitto. Jokainen hetki, kun uskallan olla minä, on kapina menneisyyttä vastaan. Rakennan itseäni uudelleen, hitaasti, varovasti mutta varmasti. Ymmärrän, että minussa on ääretön vahvuus: minä jäin, vaikka minua yritettiin murtaa.

Jos sinä tunnet saman: et ole yksin. Olet arvokas, täydellinen epätäydellisyytesi kanssa. Ansaitset tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi – juuri sellaisena kuin olet.

Minun varjoni kulkee yhä mukanani. Mutta tänään minä päätän: se ei enää johda minua. Minä kuljen edellä. Minä elän.

Ja sinä voit tehdä samoin.


—

Minua rikottiin, mutta en murtunut,
minua vaiennettiin, mutta en kadonnut.
Nousen varjoistani joka päivä uudelleen,
hiljaa, vahvasti, omana itsenäni.
Minä olen yhä tässä. Ja se riittää.