No päivääpä päivää täältä Ilomantsin kulmilta! Tänä vuonna on kesä ollut vähän niin kuin laiska lehmä – ei meinaa liikahtaa sitten millään. Vettä on tullut kuin saavista ja lämpöä on saanut odottaa kuin myöhässä olevaa linja-autoa.

Mutta eihän se haittaa! Möhkön juhannus on taas edessä, ja meillä se on sellainen perinne, että sinne mennään vaikka loskaa satais vaakatasossa ja varvassandaalit sukeltaisivat ojanpohjalle. Vaikka ei itse Möhkössä asu, niin kyllä sitä nenänsä sinne pitää vilauttaa – ihan niin kuin joka vuosi. Se on vähän sama kuin Ilomantsissa kahvipannu – ei sillä väliä missä kuljet, aina jostain löytyy kuppi ja kahviseura, ja jos ei löydy, niin sitten keitetään.

Möhkön juhannuksessa on tarjolla ruokaa, musiikkia, tanssia, lettuja ja se kuuluisa kokko, joka syttyy aina – vaikka satais. Täällä on ihan omatekoinen sääntö: jos ei sada juhannuksena, joku kyllä järjestää. Letkupäähän reikä ja vettä ilmaan, niin on taas oikea Möhkön tunnelma kohdillaan. Mutta eipä se sade meitä haittaa – päinvastoin, sade tuo tänne semmoista pehmeyttä, että jopa savolainen uskaltaa pysähtyä. Ja kyllä se aurinkokin aina jossain välissä ilmestyy, vähän niin kuin se tuttu torikauppias, joka aina juuri sopivasti putkahtaa esiin, kun letun tuoksu leijailee ilmassa. Ja lettuja muuten syödään täällä sellaisella vauhdilla, että jos et itse äkkiä ota, niin naapurin haarukka ehtii ensin.

Ja letut – ne letut! Möhkön juhannuksessa ja etenkin kesätoripäivillä on sellaisia lettuja, että niistä näkee unta. Kuka sitä nyt pystyy kulkemaan ohi, kun voin ja sokerin tuoksu leijailee ilmassa niin, että nenä vetää sinut ihan väkisin kojulle. Jos joku yrittää kieltäytyä, niin paikallinen mummo sanoo suoraan: elähän nyt viitsi – ota ny lettu, se kuuluu asiaan.

Kesätoripäivät on muuten semmosia, että niissä menee koko kesä. Joka viikko on eri ohjelmaa, markkinakojut notkuu käsitöistä ja jos ei muuta, niin ainakin joku tarjoaa lettua. Siinä samalla tulee katsottua maisemia, juteltua tuttujen kanssa ja ennen kuin huomaakaan, karhufestarit paukuttaa ovella ja kylä kuhisee kuin mehiläispesä.

Mutta palataanpa vielä siihen oleelliseen: makkaraan. Se on Ilomantsissa niin tärkeä osa jokaista tapahtumaa, että voisi melkein sanoa, että meillä makkara on oma ruokaryhmä. Ja kyllähän meille Ilomantsilaisille makkara maistuu – ja savolaisille myös – etenkin jos sattuu ilmaiseksi suamaan! Meidän Väinö se ei paljon välitä siitä, pitääkö maksaa vai ei. Jos makkara haisoo, niin jonon ohi sitä mennään, ihan pokkana. Oli sitten urheilukisat, markkinat tai vaikka hautajaiset, niin Väinö on ensimmäisenä tököttämässä ja makkaraa kahtoo – oli ukki maksamassa tahi ei.

Väinö haistaa makkaran jo kilometrin päästä. Jos joku yrittää huomauttaa, että pitäs olla jonossa, Väinö tuumii vaan että tämäpä se ny onkin se jonon alku, mie aloitin. Ukki saa sitten jälkeenpäin miettiä, kuka maksoi ja mitä. Jos sattuu ilmainen makkara osumaan kohdalle, Väinö sanoo, että voi hyvänen aika, tämmöinen juhlapäivä ny sitten on! Joskus makkara ehtii Väinön suuhun nopeammin kuin se on grillissä edes kypsynyt. Mutta mikäpä siinä – eihän Ilomantsissa jarrutella, jos makkara on tarjolla.

Savolaiselle tämä on ihan tuttua – voipihan se niinnii olla, että Väinö ehti ensin, mutta voipihan se olla, ettei ehtinytkään – mutta me Ilomantsissa tiedetään varmaksi: Väinö ehti.

Että tämmöistä täällä – sadetta, makkaraa, lettujen tuoksua, ilomantsilaista suoraa puhetta ja Väinö joka tapahtumassa kärkkymässä ensimmäistä makkaraa.

Nähhäänkö Möhkössä? Jos tuot oman makkaran, muista varoa – Väinö haistaa kyllä.

Hyvää juhannusta kaikille!