Meidän elämä juuri nyt – kuulumisia uudesta kodista, Hillasta ja syksyn arjesta

Kaksi kuukautta. Niin kauan tästä on, kun olen viimeksi kirjoittanut blogiin. Aika hurjaa, miten nopeasti aika menee, vaikka välillä tuntuu, ettei tässä arjessa ehdi tapahtua mitään muuta kuin sitä samaa päivästä toiseen. Kun pysähtyy miettimään, mitä kaikkea näiden kahden kuukauden aikana on tapahtunut, huomaa kuitenkin nopeasti, ettei todellakaan olla oltu toimettomina.

Olemme muuttaneet uuteen kotiin, lapset ovat aloittaneet koulun, eskarin ja päiväkodin uusissa kuvioissa, Hilla on kasvanut taas ihan hurjasti ja minä olen yrittänyt kaiken tämän keskellä löytää vähän enemmän tilaa myös itselleni. Tähän väliin on mahtunut paljon hyvää, mutta myös aivan tarpeeksi vastoinkäymisiä. On ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt, että voisiko elämä nyt ihan oikeasti antaa meidän olla hetken rauhassa.

Mutta aloitetaan siitä kaikkein tärkeimmästä.

Uusi koti ja uusi arki

Olemme asuneet uudessa kodissa nyt noin puolitoista kuukautta, ja kaikesta siitä huolimatta, mitä tämän kodin alkuun on mahtunut, me todella pidämme täällä asumisesta. Täällä on rauhaa, oma piha ja ennen kaikkea tilaa hengittää. Se kuulostaa ehkä pieneltä asialta, mutta suuren perheen arjessa sillä on valtava merkitys.

Neliöitä on liki puolet enemmän kuin edellisessä kodissa ja sen kyllä huomaa. Ei tarvitse olla koko ajan toistensa päällä, ja lapsilla on mahdollisuus vetäytyä omaan tilaansa, jos meno alkaa käydä liian vilkkaaksi. Meillä on kotona kuitenkin viisi lasta, joten hiljaisuus ja henkilökohtainen tila eivät ole ihan itsestäänselvyyksiä.

On ollut ihanaa nähdä, kuinka nopeasti lapset ovat ottaneet tämän paikan omakseen. Uusi koti ei tunnu enää uudelta, vaan meidän kodilta. Takapiha on tullut nopeasti osaksi lasten arkea, ja isot pojat pelaavat siellä jalkapalloa ja pyöräilevät. Minä taas olen nauttinut siitä, että voin välillä vain katsoa ikkunasta ulos ja nähdä lasten touhuavan omalla pihalla.

Ehkä kaikkein parasta tässä kodissa on kuitenkin rauha. Se tunne, että täällä saa hengittää vähän syvempään.

Lasten uudet huoneet

Lasten huoneet ovat muodostuneet tässä kodissa ihan omiksi pieniksi maailmoikseen.

Keskimmäisellä pojalla on oma huone, joka on täynnä leluja ja kirjoja. Juuri sellainen huone, jossa lapsi saa olla lapsi, leikkiä, rakentaa ja levittää tavaransa ympärilleen ilman, että joku pienempi ehtii ensimmäisen viiden minuutin aikana hajottamaan kaiken.

Esikoinen ja Hilla-prinsessa puolestaan jakavat huoneen. Siitä on tullut aika ihana yhdistelmä poikaa ja pientä tyttöä. Huoneessa on vaaleanpunaista, Muumiverhot ja Muumimatto, mutta onneksi Ukko ei ole tästä kovin pahoillaan. Onhan hänellä siellä kirjoituspöytä, pelikone ja omat tavaransa sekä ennen kaikkea oma tila.

Paitsi tietenkin silloin, kun pikkusisko päättää herätä keskellä yötä. Silloin se pojan oma unirauha saattaa olla vähän niin ja näin. Sisarukset kun jakavat muutakin kuin huoneen – myös Hillan yöheräilyt.

Onnilla taas on oma nukkumahuoneensa. Se toimii samalla vierashuoneena, joten siellä on myös vierassänky. Huone on sinimustasävyinen Muumi-huone ja Onni tykkää nukkua siellä rauhassa. Tai ainakin tykkäisi, jos hän ei olisi keksinyt aivan omaa tapaa käyttää pinnasänkyä.

Nykyään Onni nimittäin heiluttelee pinnasänkyään niin, että seinät tärisevät. Kun sänkyä saa sopivasti siirrettyä, pääsee vierassängyn kautta kiipeämään pois. Ja kun kerran pääsee pois, voi tietenkin lähteä tekemään kaikenlaista pientä tihutyötä.

Onni on juuri siinä ihanan raivostuttavassa uhmaiässä, jossa lapsen oma tahto on valtava ja äidin kärsivällisyys välillä vähän pienempi. Toisaalta juuri tällaisista asioista tiedän myöhemmin kaipaavani jotakin. Vaikka juuri tällä hetkellä en ehkä kaipaa yhtäkään pinnasängyn heiluttelua.

Ja sitten olemme tietysti me vanhemmat. Vaikka tässä kodissa on paljon enemmän tilaa, me nukumme edelleen olohuoneessa. Se kuulostaa ehkä hassulta, mutta lasten omat huoneet olivat meille tällä hetkellä tärkeämpiä. Jossain vaiheessa mekin ehkä saamme oman makuuhuoneen, mutta juuri nyt tämä toimii.

Uuden kodin vastoinkäymiset

Jos joku olisi muuttopäivänä sanonut, että seuraavat puolitoista kuukautta sisältävät vesivahingon, savuavan seinävalon, palokunnan, höyryävän lämmönjakohuoneen ja miltei viikon ilman lämmintä vettä, olisin todennäköisesti ajatellut, että kyseinen ihminen liioittelee.

Ei liioitellut.

Muuttopäivänä selvisi, että yhden huoneen patteri oli päästänyt vettä valumaan. Ja kuten arvata saattaa, vesi oli päässyt rakenteisiin. Niinpä yksi makuuhuone oli pois käytöstä noin kolmen viikon ajan. Piti odottaa vakuutusyhtiön päätöksiä ja antaa betonin kuivua ennen uuden laminaatin asentamista.

Ei siinä muuten mitään, mutta kun muuton jälkeen olisi niin kovasti halunnut päästä laittamaan kotia kuntoon, oli hieman ärsyttävää katsella yhtä tyhjillään olevaa huonetta. Olin jo mielessäni suunnitellut, miten pojalle tehdään oma huone, mutta suunnitelmat saivat odottaa.

Lopulta laminaatti saatiin paikoilleen ja putkimies tuli asentamaan patteria. Kaikki näytti olevan kunnossa. Putkimies taputti vielä miestäni olkapäälle lähtiessään ja sanoi, ettei halua pelotella, mutta alkuperäinen lämmönjakokeskus on sen verran vanha, että se voi hajota milloin vain.

No, kiitos tiedosta.

Olisi tietenkin ollut mukavaa, jos tämän jälkeen olisi saanut vain jatkaa tavallista arkea. Mutta ei.

Eräänä iltana puoliltaöin keittiön tason seinävalo päätti sanoa sopimuksensa irti erittäin dramaattisella tavalla. Kuului hirveä pauke ja paniikkihiki nousi aika nopeasti hattuun, koska ääni muistutti aivan liikaa sitä yötä, jolloin heräsimme keskellä yötä terassin kattopeltien paukkeeseen ja kotimme oli tulessa.

Kun menimme katsomaan, seinävalosta ja pistorasian välistä tuli sankkaa savua. Käry oli aivan järkyttävän paha. Mieheni sai valonkatkaisimen pois päältä ja pauke loppui, mutta savuamista jatkui vielä jonkin aikaa. Soitimme palokunnan paikalle varmistamaan, ettei seinässä kytenyt mitään.

Kenttäjohtaja tarkisti lämpöjä seinistä ja valoista, ja seinä sekä valo olivat yli 50-asteisia. Virrat otettiin pois ja pääsimme lopulta nukkumaan. Tai ainakin makaamaan sänkyyn ja kuuntelemaan talon ääniä vähän tavallista tarkemmin.

Ja sitten tuli se lämmönjakokeskus.

Ensin ihmettelimme vain, miksi eteisen patteri oli niin kauhean kuuma. Useat patterit olivat todella kuumia ja asunto alkoi tuntua muutenkin lämpimältä. Jopa kaakelilattia tuntui paikoin lämpimältä paljaiden varpaiden alla.

Sitten illalla lähemmäs puolta yötä menin kylpyhuoneeseen ja kuulin veden lorinaa. Meillä kuuluu kylpyhuoneessa hyvin, jos ulkona sataa, mutta ulkona ei satanut. Aloimme kuunnella tarkemmin ja huomasimme, että perähuoneesta, seinän takaa, kuului aivan järjetön veden lorina.

Vaatetta niskaan ja ulos.

Kun mies raotti lämmönjakohuoneen ovea, vastaan pöllähti valtava höyrypilvi. Pieni tila oli täynnä höyryä ja aivan järkyttävän kuuma. Vettä tuli solkenaan varoventtiilistä ja koko tila oli kosteudesta märkä. Pinnat olivat kattoa myöten kuprulla ja sähkölaitteet märkiä. Onneksi tilassa oli viemäri.

Taas puhelin käteen ja soittoa vuokranantajalle ja putkimiehille. Ja taas tietysti juuri yöllä ketään ei meinannut saada kiinni.

Miltei viikon olimme ilman lämmintä vettä. Suihkussa ei saanut käydä, joten peseydyimme kuin mökillä. Vettä keitettiin kuumaksi ja sekoitettiin saaviin kylmän veden kanssa. Ei ehkä aivan sitä uuden kodin luksusta, jota olin muutolta odottanut.

Mutta taas siitäkin selvittiin.

Ja ehkä tässä vaiheessa pitäisi todeta, että jos tämän jälkeen vielä joku kodin laite päättää alkaa savuamaan, paukkumaan tai suihkuttamaan vettä, minä saatan ihan oikeasti ottaa lomaa tästä talosta.

Syksy uudessa kodissa

Kaikesta tästä huolimatta minä nautin tästä kodista ehkä päivä päivältä enemmän.

Syksy on alkanut ja ruskan värit näkyvät yhä enemmän. Nautin viileämmästä säästä aivan erityisesti. En ole koskaan ollut parhaimmillani kuumassa ja tukalassa säässä, joten syksyn viileys tuntuu minusta ihanalta.

Rakastan myös sitä, kuinka täällä kuulee luonnon.

Tuulen huminan.

Puiden lehtien havinan.

Sen äänen, kun tuuli liikuttaa puita ja lehdet kahisevat keskenään.

Siinä on jotain todella rauhoittavaa. Varsinkin iltaisin, kun koti hiljenee hetkeksi ja ulkoa kuuluu vain tuuli, huomaan usein pysähtyväni kuuntelemaan.

Ehkä tämä on juuri se rauha, jota olen kaivannut.

Lapsetkin ovat viihtyneet täällä. Ja vaikka koti ei ole vielä täydellisesti valmis eikä varmasti koskaan tulekaan olemaan, siinä on jo meidän näköistämme elämää. Tavaroita, leluja, kirjoja, Muumeja, pelikoneita, pyykkiä ja pieniä ihmisiä, jotka jättävät jälkensä jokaiseen huoneeseen.

Ja hyvä niin.

Koti saa näyttää siltä, että siellä eletään.

Hilla täytti 8 kuukautta

Pari päivää sitten meidän pieni Hilla täytti kahdeksan kuukautta.

Miten nopeasti tämä vuosi onkaan mennyt.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että siitä pienestä vauvastani on kasvanut jo niin taitava ja touhukas tyttövauva. Hilla osaa jo vaikka mitä. Hän matkii, nauraa, höpöttää omalla kielellään, kiljuu ja kääntyilee lattialla. Hän seurailee tarkasti sisaruksiaan ja tuntuu olevan aina kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Ja sitten on se ihana ujostelu. Kun uusi ihminen vähän jännittää tai pelottaa, Hilla nostaa pienet kätensä kasvojensa suojaksi. Se on niin suloista, että sydän sulaa joka kerta. Sellainen pieni kurkistus käsien takaa, kuin hän yrittäisi päättää, uskaltaako tuota uutta ihmistä sittenkin katsella.

Muutaman päivän Hilla on ollut vähän reppana. Kävimme neuvolassa ja pieniin koipiin laitettiin rokotteet. Voi miten äidin sydäntä särki se lohduton huuto juuri sillä hetkellä. Tiedän järjellä, että rokotteet ovat tärkeitä ja että kipu menee nopeasti ohi, mutta äidin sydän ei aina kuuntele järkeä. Kun oma pieni vauva itkee kipua, sitä haluaisi ottaa kaiken kivun itselleen.

Onneksi muuten neuvolassa kaikki oli mallikkaasti. Hilla kasvaa tasaisesti ja on siro pieni neiti.

Kahdeksan kuukautta.

Minusta tuntuu, että juuri nyt pitäisi saada aika pysähtymään edes hetkeksi. Haluaisin painaa mieleeni hänen pienet äänensä, naurunsa, tapansa katsoa ja nuo pienet kädet. Haluaisin muistaa mahdollisimman paljon tästä ajasta, koska tiedän aivan liian hyvin, miten nopeasti vauva kasvaa isommaksi.

Minun kuulumiseni

Entä sitten minä?

Olen valtavasti nauttinut Hillan seurasta ja kotona olemisesta. Vaikka kotihommilta en ole päivääkään saanut varsinaisesti vapaata, huomaan kuitenkin, että olen saanut tehtyä myös pieniä asioita, jotka virkistävät mieltä.

Aloitin numeromaalaamaan taulua ja olen aivan koukussa siihen. En olisi etukäteen uskonut, kuinka rauhoittavaa se voi olla. Siinä saa keskittyä vain yhteen pieneen kohtaan kerrallaan ja hetkeksi kaikki muu katoaa ympäriltä. Samalla se on juuri sopivan koukuttavaa. Ajattelen maalaavani vain hetken ja huomaan hetken päästä käyttäneeni siihen vaikka kaksi tuntia.

Olen valmistellut vähän yrittäjyyden näyttömateriaaleja ja vaihtanut kodin sisustusta syksyyn päin. Ja kyllä, olen myös viimein pessyt yli kuukauden verran kasaantunutta poikien vaatepyykkiä. Sellainen ihan tavallinen lapsiperheen saavutus, jota ei ehkä kannata juhlia liian näyttävästi, mutta kyllä siinä silti pieni voitonriemu tuli, kun pyykkikori alkoi taas näyttää siltä, että sinne voisi laittaa muutakin kuin vuorokauden vaihdossa olevan pyykkivuoren.

Ja sitten olen laulanut.

Olen huudattanut musiikkia ja laulanut mukana niin kuin tuntuu hyvältä. Tai ei ehkä ihan sydämeni kyllyydestä, koska ääni ei välttämättä kestäisi sitä, mutta tunteella ja sydämestä kyllä.

Laulaminen on minulle yksi terapeuttinen ajanviete. Se purkaa oikeasti sisällä olevaa taakkaa. Joskus huomaan, että mielessä pyörii asioita, joita en saa ajateltua pois. Sitten musiikki päälle ja laulamaan. Se ei ratkaise mitään, mutta olo voi muuttua sen jälkeen aivan erilaiseksi.

Ehkä kevyemmäksi.

Ja olen opetellut hyväksymään myös sen, ettei minun tarvitse koko ajan saada jotain aikaan. Tällä hetkellä olen paljon kotona Hillan kanssa, ja vaikka arki on täynnä kotitöitä ja lasten tarpeita, olen yrittänyt löytää niiden välistä pieniä hetkiä, jotka ovat vain minulle.

Ajokortti ja omien pelkojen voittaminen

Yksi sellainen asia, josta olen ehkä kaikkein ylpein, on se, että hain ajokorttilupaa.

Pitkien vuosien jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja päätin yrittää.

Se saattaa kuulostaa aivan tavalliselta asialta, mutta minulle se ei ole sitä. Olen aina ollut vähän nössö sellaisten asioiden kanssa, joihin liittyy vauhtia, korkeutta tai sähkö- ja polttoainevempaimia. En ole koskaan ollut se ihminen, joka ensimmäisenä hyppää kuskin paikalle ja toteaa, että kyllä minä tämän hallitsen.

Nyt kuitenkin ajattelin, että ehkä minun on aika kohdata tämäkin pelko.

Ajokorttilupa on haettu ja nyt odottelemme opetuspoljinsarjaa saapuvaksi, jotta mies pääsee opettajan rooliin.

Ja kyllähän minua jännittää.

Paljon.

Jo etukäteen voin kuvitella, kuinka ensimmäisillä ajotunneilla mies yrittää pysyä rauhallisena ja minä yritän samaan aikaan muistaa kaikki mahdolliset asiat, joita autolla pitää tehdä. Todennäköisesti tulemme molemmat oppimaan jotakin, eikä kaikki ehkä mene aivan niin sulavasti kuin elokuvissa.

Mutta siitä huolimatta olen tästä onnellinen.

En niinkään siksi, että minulla olisi nyt ajokortti, koska ei minulla vielä ole. Olen onnellinen siitä, että uskalsin edes ottaa ensimmäisen askeleen.

Olen vuosien ajan antanut pelon rajoittaa itseäni monessa asiassa. Nyt haluan opetella tekemään asioita siitä huolimatta, että pelottaa.

Ehkä rohkeus ei olekaan sitä, ettei pelkää.

Ehkä rohkeus on sitä, että tekee silti.

Mitä syksy tuo tullessaan?

Nyt odotamme tavallista syksyä.

Toivon, että uuden kodin suuret vastoinkäymiset ovat ainakin hetkeksi takanapäin ja saamme keskittyä siihen, mistä tässä kodissa oikeasti nautimme. Odotan ruskan syvenemistä, viileitä iltoja, kynttilöitä, pimeitä iltoja ja sitä ihanaa tunnetta, kun ulkona on kylmä mutta sisällä lämmin ja turvallinen.

Odotan myös sitä, että lapset löytävät omat rytminsä koulussa, eskarissa ja päiväkodissa. Esikoisen ensimmäinen luokka on lähtenyt todella hienosti käyntiin ja Väinö on tykännyt olla eskarissa, vaikka mukaan on mahtunut myös niitä haastavampia päiviä ja tuntimerkintöjä. Onni jatkaa uhmaikäisenä maailman tutkimista ja Hilla puolestaan kasvaa aivan liian nopeasti.

Ja sitten odotan omalta osaltani ajokortin harjoittelua. Jännittää, mutta samalla olen aidosti utelias näkemään, mihin pystyn.

Ehkä odotan myös sitä, että opin pitämään itsestäni vähän parempaa huolta. En mitään suuria elämänmuutoksia, vaan pieniä asioita. Musiikkia, laulamista, numeromaalausta, yrittäjyyden suunnittelua, kodin laittamista ja niitä hetkiä, joissa saan olla muutakin kuin äiti, puoliso ja kaikkien muiden tarpeista huolehtiva ihminen.

Meillä on hyvä

Kun katson tätä kaikkea kokonaisuutena, meidän elämässämme on tällä hetkellä vähän kaikkea.

On ollut vastoinkäymisiä enemmän kuin olisin tilannut. On ollut vesivahinkoa, savuavaa seinävaloa, palokuntaa, höyryävää lämmönjakohuonetta ja lähes viikon verran saaveissa peseytymistä. On ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt, miksi elämä tuntuu välillä ottavan enemmän kuin antaa.

Mutta samalla täällä on jotain sellaista, mitä en halua unohtaa.

On koti, josta me kaikki pidämme.

On oma piha, jossa pojat pelaavat jalkapalloa ja pyöräilevät.

On lasten omat huoneet, jotka ovat täynnä heidän omaa elämäänsä.

On vaaleanpunainen Muumi-huone, jossa pelikone ja prinsessat elävät sulassa sovussa.

On sinimusta Muumi-huone, jonka pinnasänky yrittää vaeltaa pitkin huonetta.

On Hilla, joka täytti kahdeksan kuukautta ja jonka vauva-aikaa yritän epätoivoisesti painaa mieleeni.

On syksy ja ruskan värit.

On tuulen humina ja puiden lehtien havina.

On musiikki, johon voin purkaa sisälläni olevaa painoa.

On numeromaalaus, johon voin hetkeksi kadota.

On haaveita yrittäjyydestä.

On ajokortti, jota olen pelännyt mutta jonka eteen olen vihdoin uskaltanut ottaa ensimmäisen askeleen.

Ja on minä.

Vähän väsynyt, välillä hukassa, välillä onnellinen ja välillä aivan täynnä kaikkea. Mutta ehkä enemmän minä kuin pitkään aikaan.

En tiedä, mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan. Meidän tuurillamme en ehkä uskalla luvata edes sitä, etteikö joku uusi putki, johto tai muu vempele päättäisi jälleen yllättää meitä.

Mutta juuri nyt haluan nauttia tästä.

Haluan nauttia siitä, että lapset viihtyvät. Haluan nauttia Hillasta ennen kuin hän taas kasvaa yhden vaiheen eteenpäin. Haluan nauttia omasta pihasta ja syksyn tuulesta. Haluan laulaa, maalata, suunnitella ja opetella asioita, joita olen ennen pelännyt.

Ja ehkä ennen kaikkea haluan opetella uskomaan siihen, että vaikka elämä ei aina ole helppoa, se voi silti olla hyvää.

Meillä on uusi koti.

Meillä on toisemme.

Meillä on neljä lasta, joiden kasvua saan seurata joka päivä, vaikka välillä tuntuu, että he kasvavat ihan silmissä.

Meillä on paljon keskeneräistä, paljon opittavaa ja varmasti vielä monta mutkaa edessä.

Mutta juuri nyt, tässä syksyisessä hetkessä, minä katson ympärilleni ja ajattelen:

Meillä on hyvä.

Ei täydellistä.

Ei aina helppoa.

Mutta hyvä.

Ja ehkä juuri nyt se on enemmän kuin tarpeeksi. ❤️