Lapsuus 90-luvulla – kun metsä oli leikkipaikka ja mielikuvitus rajaton 🌲

Joskus katselen omien lasteni lapsuutta ja huomaan miettiväni, kuinka erilaista oma lapsuuteni 90-luvulla olikaan.

Ei silloin ollut älypuhelimia, tabletteja, pelikonsoleita joka nurkassa tai jatkuvaa viihdettä tarjolla. Ei ollut vanhempien puhelimiin tulevia sijaintitietoja, joista olisi voinut tarkistaa, missä lapsi milloinkin seikkailee.

Oli metsät, suot, pihat, mielikuvitus ja loputtomasti aikaa keksiä tekemistä.

Ja ennen kaikkea oli vapaus.

🌲 Metsä oli minun valtakuntani

Minä sain jo alle kouluikäisenä leikkiä yksin ulkona. Takapihan metsä kutsui seikkailemaan, eivätkä siellä asustavat villieläimet juuri pelottaneet.

Rakensin majoja, tutkin metsää ja keksin omia maailmojani. Vaikka leikin paljon yksin, en koskaan kokenut tekemisen puutetta. Mielikuvitukseni piti minulle seuraa.

Metsässä saattoi kulua tuntikausia. Yksi risu muuttui joksikin aivan muuksi, sammalesta syntyi matto ja kävyistä sai vaikka kokonaisen aterian.

Minulla oli myös Rölli, jolle valmistin mitä ihmeellisimpiä ruokia. Kävyistä, puolukanvarvuista, hiekasta ja vedestä syntyi milloin mitäkin herkkuja. Kaikki luonnosta löytyvä oli käyttökelpoista, kun mielikuvitusta riitti.

Ei tarvittu kalliita leluja eikä valmiita leikkivälineitä. Metsä tarjosi kaiken tarvittavan.

🐎 Kun pihasta tuli esteratsastusrata

Ja sitten olivat hevoset! Tai oikeastaan minä itse olin hevonen. 😄

Kesäisin saatoin kuvitella olevani kaunis ja nopea hevonen, joka laukkasi ympäri meidän suurta pihaa. Mielikuvituksessani olin upea ratsu, ja koko piha muuttui omaksi suureksi ratsastuskentäkseni.

Isä rakensi minulle laudasta esteitä, joista sain sitten itse rakennella esteradan. Siinä sitä mentiin! Laukattiin ympäri pihaa ja hypittiin esteiden yli kuin oikea esteratsu.

Ei tarvittu oikeaa hevosta, satulaa tai ratsastuskoulua. Riitti oma mielikuvitus, iso piha ja isä, joka jaksoi rakentaa minulle esteitä.

Näin jälkikäteen ajateltuna juuri tällaiset muistot ovat niitä kaikkein rakkaimpia. Ei siinä ollut kyse mistään suuresta tai kalliista, vaan siitä, että lapsella oli tilaa unelmoida ja aikuinen, joka lähti siihen leikkiin omalla tavallaan mukaan.

❄️ Talvet, joita ei unohda

Talvessa oli jotakin aivan erityistä.

Hiihdin umpihangessa metsissä ja suolla. En mitään valmiita latuja pitkin, vaan sinne, minne mieli teki mennä.

Muistan, kuinka hanki kimalteli auringonvalossa. Auringonlasku näytti suolla aivan uskomattoman kauniilta. Oli sellainen hiljaisuus, jota on vaikea nykyään edes kuvailla.

Välillä jostakin lumikuopasta pyrähti teeri lentoon. Säikähdys oli varmasti melkoinen, mutta samalla se oli osa sitä seikkailua.

Paukkupakkanenkaan ei juuri haitannut, vaikka poskia kiristi ja hengitys höyrysi. Ulkona viihdyttiin niin kauan kuin jaksettiin.

Ei ollut kiire sisälle katsomaan seuraavaa ohjelmaa tai tarkistamaan puhelinta. Oli vain talvinen metsä, sukset ja oma pieni maailma.

🍓 Kesät mökillä kosken varrella

Kesät kuluivat mökillä kosken varrella. Niissä kesissä oli jotakin sellaista, mitä kaipaan edelleen.

Seikkailin metsässä, keräsin marjoja ja olin mukana sienessä sekä lakkasuolla. Luonto tuli tutuksi ihan eri tavalla kuin pelkästään kuvista tai retkipoluilla kulkemalla.

Sai kulkea, tutkia, ihmetellä ja löytää.

Välillä tuli kotiin marjaisilla käsillä, välillä mukana oli saalista metsäretkeltä. Joskus tärkeintä ei ollut edes se, mitä oli löytänyt, vaan itse seikkailu.

Ja kun ympärillä oli kosken ääni, metsän tuoksu ja kesän lämpö, ei oikeastaan tarvittu paljon muuta.

⛺ Kesäleirit, teltat ja yhteiset seikkailut

Lapsuuteen kuuluivat myös kesäleirit. Niitä muistellessa tulee väkisinkin hymy huulille.

Leireillä sai uida joka päivä kavereiden kanssa, tehdä retkiä luontoon, pelata yhdessä ja viettää aikaa ulkona aamusta iltaan. Nukuttiin teltoissa, kalastettiin päivittäin ja välillä yövyttiin erämökeissä.

Erämökeillä oli tietysti erityisen jännittävää. Illalla, kun ympärillä oli pimeää metsää ja kavereiden kanssa pääsi vähän pelleilemään, tuntui kaikki jotenkin tavallista hauskemmalta.

Leireillä puhuttiin myös uskonnosta ja oli hengellistä ohjelmaa. Eipä se meitä lapsia juuri haitannut. Tärkeintä taisi olla se, että sai olla kavereiden kanssa, uida, kalastaa ja kokea kaikkea uutta.

Jälkeenpäin ajateltuna leirit antoivat paljon muutakin kuin vain kesäistä tekemistä. Niissä tutustui uusiin ihmisiin, sai yhteisiä kokemuksia ja sellaisia muistoja, jotka ovat säilyneet mielessä vuosikymmeniä.

🎶 Maata Näkyvissä – pitkät bussimatkat ja festaritunnelmaa

Yksi lapsuuden ja nuoruuden mieleenpainuvista kokemuksista olivat Maata Näkyvissä -festarit.

Jo pelkkä matka oli osa elämystä. Bussissa istuttiin monta tuntia mennen tullen, mutta eipä se tuntunut pitkältä, kun ympärillä oli kavereita. Juteltiin, naurettiin ja odotettiin, mitä kaikkea reissulla tulisi vastaan.

Perillä odotti aivan omanlaisensa tunnelma. Paljon ihmisiä, hyvää musiikkia, uusia tuttavuuksia ja yhdessä kokemista. Kyseessä oli uskonnollinen musiikkitapahtuma, mutta itselleni se oli myös tärkeä sosiaalinen ja yhteisöllinen kokemus.

Siinä oli jotakin erityistä, kun pääsi pois tutuista ympyröistä, näkemään uusia ihmisiä ja kokemaan jotakin aivan erilaista kuin tavallisessa arjessa.

Ja ehkä juuri ne pitkät bussimatkat, kavereiden kanssa nauraminen ja koko reissun odottaminen ovat jääneet yhtä vahvasti mieleen kuin itse festarit.

🏊 Uimahalli kuului viikkoon

Eikä sovi unohtaa uimahallia!

Alakouluikäisenä uimahallissa käyminen oli tärkeä osa elämää, ja siellä tuli käytyä viikoittain. Se oli yksi niistä tavallisista asioista, joita lapsena ei ehkä osannut edes ajatella erityisinä, mutta joita nyt muistelee lämmöllä.

Uiminen, altaassa touhuaminen ja vesileikit kuuluivat viikkoon. Ei tarvittu mitään ihmeellistä ohjelmaa tai suuria järjestelyjä. Riitti, että pääsi uimaan.

Kun näitä kaikkia muistoja yhdistelee, huomaa, kuinka monenlaisista pienistä ja suurista asioista lapsuus koostui. Metsäseikkailuista, mökkikesistä, hiihtoretkistä, kesäleireistä, kalastamisesta, uimahallireissuista ja kavereiden kanssa nauramisesta.

💻 Sitten tuli kannettava tietokone…

Alakoulussa minulla oli simpukkapuhelin.

Sillä ei kyllä paljon näprätty. Mitäpä sillä olisi tehnyt, kun puhelimessa taisi olla lähinnä äidin numero. Puhelin oli olemassa sitä varten, että tarvittaessa sai yhteyden kotiin.

Yläasteelle mennessä maailma alkoi jo muuttua. Kannettavia tietokoneita alkoi tulla markkinoille ja tekniikka kehittyä.

Ja sitten minäkin sain sellaisen syntymäpäivälahjaksi.

Siinä taisi tapahtua melkoinen käänne. Metsässä seikkailu ja ulkoleikit alkoivat jäädä vähemmälle, kun uusi ihmeellinen maailma löytyi tietokoneen näytöltä.

Yhtäkkiä sisälläkin oli aivan uudenlaista tekemistä. Taisipa se ulkoilu jäädä hetkeksi vähän vähemmälle. 😄

Hauskaa ajatella, että olin itsekin ehtinyt viettää lapsuuteni pitkälti ilman nykyistä teknologiaa, mutta samalla pääsin kokemaan sen saapumisen ja sen, kuinka nopeasti se alkoi muuttaa arkea.

Ensin oli simpukkapuhelin, jossa oli yksi tärkeä numero. Sitten kannettava tietokone, joka vei mukanaan aivan uudenlaiseen maailmaan.

Siitä se sitten lähti.

❤️ Mitä omille lapsilleni haluaisin antaa?

Nyt kun katson omia lapsiani, huomaan, kuinka erilaisessa maailmassa he kasvavat.

Heillä on käytössään sellaista tekniikkaa ja viihdettä, josta minä en lapsena osannut edes haaveilla. Heidän maailmansa on monella tavalla aivan erilainen.

En silti ajattele, että kaikki ennen olisi ollut paremmin. Jokaisessa ajassa on omat hyvät ja huonot puolensa. En myöskään väitä, että oma lapsuuteni olisi ollut täydellinen tai että nykyajan lapsilta puuttuisi elämyksiä.

Mutta yhden asian toivoisin omien lasteni kokevan: sen tunteen, kun saa lähteä ulos ilman valmista suunnitelmaa ja keksiä itse, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Että metsässä voi olla kokonainen maailma. Että kävyt voivat olla ruokaa, risut rakennustarvikkeita ja tavallinen metsäretki päivän suurin seikkailu.

Että joskus on ihan hyvä olla tekemättä mitään erityistä.

Minun lapsuudessani ei ollut jatkuvaa virikettä, mutta tekemistä löytyi silti loputtomasti. Ei ollut aina ketään viihdyttämässä, mutta ei se tarkoittanut, ettei olisi ollut hauskaa.

Ehkä kaikkein eniten kaipaan sitä kiireettömyyttä ja sitä, kuinka pienistä asioista syntyi suuria elämyksiä.

Kun mietin niitä talvipäiviä suolla, auringonlaskua, kimaltavaa hankea ja lumikuopasta lentoon pyrähtävää teertä, mökkikesiä kosken varrella, kesäleirejä ja kavereiden kanssa nauramista, huomaan edelleen hymyileväni.

Se oli minun lapsuuttani.

Ja voi miten ihanaa se olikaan. ❤️

—

Entä millainen sinun lapsuutesi oli?

Muistatko sinä vielä majojen rakentamisen, metsissä seikkailemisen, kesät mökillä, uimahallireissut tai ne pitkät bussimatkat kavereiden kanssa? Mikä oli sinun lapsuutesi rakkain muisto?

Olisi ihana lukea myös teidän muiden lapsuusmuistoja. ❤️