Muistan sen tytön niin elävästi. Hän oli täynnä elämää, naurua ja hetken huumaa. Joka viikonloppu oli mahdollisuus uusiin seikkailuihin, uusiin tarinoihin. Hän ei epäröinyt vetää ylleen kimaltelevia vaatteita, täydentää tyyliään räikeillä hiusväreillä ja antaa maailman tietää, että hän on paikalla. Hänellä oli ystäviä, jotka pitivät hänen seuraansa yhtä arvokkaana kuin hän heidän.

Se tyttö olin minä.

Silloin elämä oli huolettomampaa. Työ, perhe ja vastuut tuntuivat vielä kaukaisilta. Jokainen hetki oli uusi alku, ja jokainen yö täynnä lupauksia siitä, mitä voisi tapahtua. Muistan sen vapauden tunteen, kun nauru kaikuisi ystävien kanssa pilkkuun asti. Muistan, miten uskalsin olla äänekäs, hassu ja vähän villi – juuri sellainen kuin sillä hetkellä halusin olla.

Mutta nyt, istuessani kotisohvalla lasten mentyä nukkumaan, tuo tyttö tuntuu olevan vuosien takana. Hän puskee joskus esiin, muistuttaa itsestään pienillä tavoilla. Kun kuulen sen yhden biisin, joka tanssitti meidät läpi koko illan. Kun selailen vanhoja valokuvia ja näen sen kimalteen ja naurun silmissäni. Se on kuin haamu, joka kuiskaa: ”Muistatko minut? Missä minä olen nyt?”

Yksin, vaikka en yksinäinen.

Arki kotona lasten kanssa voi olla täynnä rakkautta, mutta myös raskasta yksinäisyyttä. Päivät kuluvat lelujen keskellä ja lasten tarpeita täyttäen. Keskustelut ovat täynnä kysymyksiä, kuten ”Miksi taivas on sininen?” ja ”Missä minun sukkani ovat?”. Mutta joskus huomaan kaipaavani keskustelua, joka menee syvemmälle. Sitä tunnetta, kun joku katsoo silmiin ja kuulee minut kokonaan.

On päiviä, kun ainoa sosiaalinen kontaktini on puoliso, ja vaikka hän on tärkein tukeni, se ei aina riitä. Elämästä on tullut pieniä, turvallista ja rajattua, mutta samalla myös yksinäistä. Olen aina nauttinut yksinolosta, mutta jossain kulkee raja. Kukaan ei jaksa ikuisesti puhua vain seinille tai täyttää hiljaisuutta omilla ajatuksillaan.

On hetkiä, kun istun keittiön pöydän äärellä, haaveet ja unelmat mielessäni, mutta en saa itseäni liikkeelle. Haluaisin harrastaa, tavata ystäviä, tehdä työtä ja tuntea, että elämälläni on enemmän värejä. Haluaisin olla muutakin kuin äiti – mutta mistä aloittaa, kun ei tiedä, mihin suuntaan lähteä?

Onko se tyttö vielä tuolla jossain?

Sitä mietin usein. Olenko kadottanut hänet kokonaan vai onko hän yhä täällä, jossain syvällä sisälläni? Ehkä hän on vain piilossa, uupunut arjen vaatimuksista ja kiireistä, mutta valmis tulemaan esiin, jos vain annan tilaa.

Mitä jos voisin löytää edes pienen osan hänestä takaisin? En kaipaa loputtomia juhlia tai myöhään valvottuja öitä – ehkä vain sitä tunnetta, että elämässä on mahdollisuus olla jälleen kevyt, nauraa aidosti, tuntea itsensä eläväksi.

Voinko saada hänet takaisin?

Ajattelen, että se tyttö on yhä minä. Ehkä vähän piilossa, ehkä hiljentynyt, mutta ei kadonnut. Hän on siellä, missä ovat unelmani, haaveeni ja kaipaukseni. Ehkä hän on se osa minua, joka joskus innostuu tanssimaan yksin keittiössä, joka valitsee sen rohkeamman paidan arjen keskelle, joka uskaltaa haaveilla enemmän kuin mitä todellisuus tällä hetkellä sallii.

Ehkä hän ei palaa sellaisena kuin ennen – ja ehkä hänen ei tarvitsekaan. Voin rakentaa hänestä uuden version, jossa yhdistyvät nykyinen minä ja nuoruuden kipinä. Se tyttö on kuin ystävä, joka ei ole lähtenyt mihinkään, mutta odottaa, että kutsun hänet takaisin osaksi elämääni.

Matka kohti häntä

Ehkä ensimmäinen askel on se, että uskallan uskoa hänen olevan yhä osa minua. Että muistelen häntä lempeästi, ilman katkeruutta tai häpeää. Että löydän arjesta pieniä hetkiä, jotka tekevät minusta enemmän hänet – enemmän itseni.

Jos hän siellä kuulee, haluan sanoa: ”Olen täällä. Kaipaan sinua. Ehkä yhdessä voimme löytää tavan loistaa jälleen.”

Muista tämä: sinä riität juuri sellaisena kuin olet

Joskus arjen kiireet ja yksinäisyys voivat hämärtää sen, kuka oikeasti olemme. Mutta älä unohda, että kaikki ne unelmat, toiveet ja se elämänvoima, joka joskus säkenöi, ovat yhä osa sinua. Sinussa on jo se kaikki, mitä tarvitset – joskus se vain odottaa oikeaa hetkeä noustakseen pintaan.

Anna itsellesi lupa etsiä uudelleen sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Ehkä se on pieni hetki omaa aikaa, ehkä uusi harrastus, tai kenties rohkeus sanoa ääneen, mitä kaipaat. Jokainen askel, olipa se kuinka pieni tahansa, on askel kohti parempaa oloasi.

Ja muista, että elämä ei ole koskaan pysähtynyttä – vaikka tuntuisi, että olet jumissa, mahdollisuuksia on aina. Jos kaipaat juhlia, ystäviä tai uusia kokemuksia, voit aloittaa niiden rakentamisen pienistä teoista.

Kysy itseltäsi:

• Mitä voisin tehdä tänään vain itseni takia?
• Mikä pieni asia voisi tuoda iloa arkeen?
• Kenelle voisin avautua omista tunteistani?

Ole itsellesi lempeä, mutta myös rohkea. Sinä ansaitset sen. Ja muista: koskaan ei ole liian myöhäistä löytää itsensä uudelleen.