Äiti, tytär, vaimo – ystävä

– mutta ennen kaikkea olen MINÄ

Kun minusta tuli äiti, en lakannut olemasta jonkun tytär. En lakannut olemasta se, joka joskus itse tarvitsi hoivaa, rakkautta ja huolenpitoa. En lakannut olemasta se, joka joskus kaatui, tarvitsi syliä ja jonkun kertomaan, että kaikki järjestyy. Välillä unohdan, että vaikka olen aikuinen, minussakin elää se pieni lapsi.

Hylkäämisen tunnelukko näyttäytyy menettämisen pelkona, epävarmuutena tuesta ja kannattelusta [voi johtaa takertumiseen tai vaikeuteen luottaa ihmisiin]. Taustalla voi olla kokemuksia siitä, että lapsena ei ole jostain syystä saanut läheisiltä aikuisilta tukea ja suojaa silloin kun olisi sitä tarvinnut.

Lainattu elinavaananen.fi sivulta; tunnelukkotyöskentely

Joskus tunnen kuin pieni lapsi – suuria tunteita, hallitsemattomia reaktioita, turhautumista, pelkoa, kaipuuta turvaan. Joskus käyttäydyn kuin lapsi, koska se on lapsuudesta opittu tapa suojautua. Tunnelukko, joka olisi hyvä avata, käsitellä ja ymmärtää – koska silloin elämä helpottuisi. Tai paremminkin, elämä minun kanssani helpottuisi.

Tunnevaje tunnelukko aiheuttaa vaillejäämisen tunteita. Tunnetta että jää vaille rakkaudesta, suojasta, huomiosta ja myötätunnosta. Lukko aiheuttaa tunteita ettei ole merkityksellinen, eikä tärkeä eikä ole ketään kenelle avautua, ketään kuka kuuntelisi. Lukko voi syntyä ympäristössä, jossa ei ole totuttu näyttämään rakkautta ja välittämistä.

Lainattu elinavaananen.fi sivuilta tunnelukkotyöskentely

Olen myös vaimo, ja se pitäisi muistaa

On niin helppoa unohtaa, että olen muutakin kuin äitiyden jatke. Olen myös jonkun puoliso. Minun pitäisi muistaa, että rakkaus tarvitsee huomiota, huolenpitoa ja tilaa elää. Pitäisi muistaa, että parisuhde ei ole itsestäänselvyys, vaan jotain, mitä pitää hoitaa – ihan kuten mitä tahansa muuta tärkeää asiaa elämässä.

Mutta välillä tuntuu, että kun annan kaiken itsestäni äitiyteen, arkeen ja velvollisuuksiin, ei minusta jää mitään jäljelle muuhun. Ja silti, haluaisin muistaa myös olla vaimo. En vain äiti, joka tekee ja suorittaa, vaan nainen, jonka vieressä joku seisoo.

Unelmia, jotka kuuluvat minulle, äitinä

Minulla on unelmia. Isoja ja pieniä. Suurimpiin liittyy perheeni ja puolisoni – yhteinen koti, turvallinen elämä, hetket, joita voimme muistaa vielä vuosienkin päästä. Mutta on myös unelmia, jotka ovat vain minua varten.

Äitinä unelmat saavat uuden muodon. Ne eivät ole enää pelkästään omia, vaan ne kietoutuvat pienten käsien ympärille, jotka tarttuvat käteeni. Ne kasvavat yhdessä naurun, itkujen ja loputtomien kysymysten kanssa.

Unelmoin maailmasta, jossa lapseni voivat kulkea pelotta, jossa heidän sydämensä pysyvät ehjinä ja silmänsä täynnä iloa. Unelmoin siitä, että he löytävät paikkansa, uskaltavat tavoitella omia haaveitaan ja tietävät aina, että heillä on koti, johon palata – sydän, joka rakastaa heitä ehdoitta.

Äitinä unelmani eivät ole pelkästään tulevaisuudessa, vaan ne elävät tässä hetkessä. Jokaisessa halauksessa, jokaisessa iltasadussa, jokaisessa ”äiti, katso!” -huudahduksessa. Unelmoin olevani tarpeeksi, juuri sellaisena kuin olen.

Lapset kasvavat, kädet irrottavat otteensa ja heidän siipensä vahvistuvat. Jonain päivänä he lentävät omille teilleen, ja silloin viimeistään on minun aikani. Ei ole väärin haaveilla omasta polusta, omasta tulevaisuudesta, omista saavutuksista – sillä unelmat eivät ole vain nuorten etuoikeus.

Ei kannata heittää hukkaan unelmointia. Jokainen haave, joka sykkii sisälläni, on tärkeä. Jokainen unelma ansaitsee mahdollisuuden. Ehkä nyt elän äitiyden kiireisiä vuosia, mutta jonain päivänä on taas enemmän tilaa omille haaveille. Ja silloin en aio katua, etten uskaltanut unelmoida – en aio katua, etten varannut paikkani elämän suureen tarinaan.

Unelmat kuuluvat kaikille – ja niiden toteuttamiseen ei ole koskaan liian myöhäistä.

MINUN UNELMANI

Koti pohjoisessa – juuret, jotka kestävät

Haaveilen elämästä Lapissa, Rovaniemellä. Haluan rakentaa tulevaisuuteni sinne, missä taivas on laaja ja luonto lähellä. Missä sydän tuntee rauhan ja maa kantaa lempeästi. Haluan kodin, joka ei ole vain seinät ja katto, vaan turvapaikka – paikka, jossa elämä saa hengittää vapaasti.

Eläimet osana elämääni

Rakastan eläimiä, ja haluan niiden olevan osa arkeani. Ehkä se on porofarmi, kanifarmi tai jotain muuta – en tiedä vielä varmaksi. Mutta tiedän, että elämä ilman eläimiä ei tunnu kokonaiselta. Ne tuovat rauhaa, rakkautta ja yhteyden johonkin suurempaan.

Vapaus elää ja työskennellä omilla ehdoillani

Unelmoin vapaudesta tehdä töitä kotoa käsin – tai missä ikinä kuljenkaan. Haluan, että työ ja elämä kulkevat käsi kädessä ilman pakkoa tai kahleita. Että voin rakentaa elantoni omalla tavallani, omista unelmistani käsin.

Matkustaminen – löytää ja kokea yhdessä

Haaveilen kotimaan matkailusta, retkistä ja seikkailuista. Haluan kulkea lasten kanssa, kahden mieheni kanssa – pakulla, asuntoautolla, vailla kiirettä. Haluan nähdä uusia paikkoja, istua iltanuotiolla, tuntea vapauden jokaisessa hengenvedossa.

Oma paikka maailmassa

Unelmani on asua kaupungin sykkeessä, mutta kuitenkin rauhallisella alueella. Haluan kodin, jossa on tilaa hengittää, jossa yksityisyys säilyy. Iso tontti, järvenranta, oma rantasauna – paikka, jossa sielu lepää ja arki tuntuu kevyemmältä.

Itsensä hyväksyminen – rohkeus olla minä

Haaveilen, että jonain päivänä olen rohkea, itsevarma ja hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen. Että katson peiliin ja näen siinä ihmisen, joka on riittävä, arvokas ja ansaitsee kaiken hyvän. Haluan oppia rakastamaan itseäni – ehdoitta, samalla lempeydellä kuin rakastan muita.

Taloudellinen vapaus – elämä ilman selviytymistaistelua

Unelmoin elämästä, jossa ei tarvitse laskea jokaista senttiä, jossa kaupassa ei tarvitse kulkea laskimen kanssa. Haluan vapauden hengittää ilman jatkuvaa huolta. Että elämä ei ole vain selviytymistä, vaan myös nauttimista. Että voin tarjota lapsilleni turvallisen elämän – ja itselleni mahdollisuuden toteuttaa unelmani.

Ja kun katson heitä – pieniä ihmeitäni – ymmärrän, että suurin unelmani on jo totta.

On ollut vaikea ottaa hetkiä vain itselleni. Vaikea oppia, että saan tehdä valintoja pelkästään itseni vuoksi. Että ei tarvitse aina kysyä lupaa, ei tarvitse aina asettaa itseään viimeiseksi jonossa.

Olen äiti, mutta minäkin tarvitsen joskus olkapään, huolenpitoa ja suoraa palvelusta. Tarvitsen joskus sitä, että joku sanoo: ”Minä hoidan tämän puolestasi. Nyt sinä saat vain olla.”

Mutta miten?

Miten muistaa, että olen muutakin kuin vain äiti, suorittaja ja velvollisuuksien kantaja? Ehkä se alkaa näistä:

• Antamalla itselleni luvan olla muutakin kuin äiti. Tytär, vaimo, ystävä, ihminen.
• Lakkaamalla tuntemasta syyllisyyttä siitä, että haluan hetkiä vain itselleni.
• Ymmärtämällä, että minun tarpeeni ovat yhtä tärkeitä kuin kaikkien muidenkin

Opettelemalla pyytämään apua ja vastaanottamaan sitä ilman häpeää. Olen äiti, mutta olen myös paljon muuta. Olen ihminen, jolla on oikeus levätä, unelmoida ja elää – itselleenkin, ei vain muille.

Ps.

Jos tunnelukot kiinnostaa enemmissä määrin, mm. Elina Väänäsellä on kattavaa tietoa tunnelukoista, sekä mm valmennuksia kehon ja mielen hyvinvointiin. https://www.elinavaananen.fi/