Tositarina kiusaamisesta

Muistan sen päivän kuin eilisen. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta sen valossa oli kylmyyttä, joka ei tullut ilmasta vaan ihmisistä ympärilläni. Olin alakoulussa, ehkä viidennellä tai kuudennella luokalla, ja olin jo tottunut olemaan syrjitty. Olin se, jota katsottiin nenän vartta pitkin, se, jota ei valittu joukkueisiin ja jonka ohi kulkiessa kuiskittiin.

Kivi, joka osui

Mutta sinä päivänä sain tuntea heidän inhonsa fyysisesti. Olin odottamassa taksia koulun pihalla, kun hän tuli. Vain yksi poika, mutta hän riitti. Hän alkoi heitellä minua kivillä. Pieniä aluksi, mutta lopulta hän nosti isomman kiven. Se osui olkavarteeni, jättäen jälkeensä mustelman, joka viipyi ihollani viikkoja ja sydämessäni paljon kauemmin.

Muistan, miten seisoin siinä, turtana kivusta ja häpeästä, kun muut katselivat vierestä. Jotkut nauroivat, toiset eivät sanoneet mitään. Ehkä he pelkäsivät joutuvansa minun tilalleni, ehkä he eivät vain tienneet, mitä tehdä. Opettajia ei ollut näkemässä – koulu oli jo ohi siltä päivältä, ja minä olin yksin.

Sanoja, jotka eivät lohduttaneet

Sen illan itkin itseni uneen. Tunsin oloni niin arvottomaksi, niin yksinäiseksi. Kysyin itseltäni, mitä olin tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtelun. Miksi hän näki niin paljon vaivaa satuttaakseen minua? Mutta en keksinyt vastausta.

Seuraavana päivänä kouluun lähteminen tuntui ylivoimaiselta. Halusin vain jäädä kotiin, piiloon maailmalta, jossa kivut olivat sekä fyysisiä että henkisiä.

En muista tarkalleen, miten asia eteni, mutta jollain tavalla opettaja huomasi mustelman. Ehkä hän näki sen kädessäni, ehkä uskalsin itse vihdoin näyttää. Poika, joka oli heittänyt kiven, sai puhuttelun. Häntä pyydettiin pyytämään anteeksi, ja niin hän teki – tosin vain koska käskettiin. Mutta anteeksipyyntö ei poistanut kipua, eikä se saanut minua tuntemaan, että olin taas turvassa. Päinvastoin, se teki asiat pahemmaksi.

Seuraavina päivinä minusta tuli vieläkin suurempi silmätikku. Oloni oli tukala. En tuntenut kuuluvani mihinkään. Koko maailma tuntui olevan häntä vastaan, ja minä olin vain pieni hahmo, joka koitti selviytyä päivästä toiseen.

Nyt aikuisena olen alkanut ymmärtää, kuinka syvät haavat tuo aika jätti. Ei pelkästään olkavarteeni, vaan mieleeni. Kiusaaminen teki minusta aran ja epävarman, sellaisen, joka jatkuvasti pohtii, mitä muut.

Mitä kiusaaminen jätti jälkeensä?

Kiusaamisen kokemukset jättävät jälkensä, jotka voivat kulkea mukana koko elämän. Vaikka mustelma olkavarressani parani aikanaan, sen jättämä arpi sisimmässäni ei koskaan täysin katoa. Se sai minut varomaan ihmisiä, arvailemaan heidän ajatuksiaan ja olemaan jatkuvasti varuillani – aivan kuin aina odottaisin seuraavaa kiveä, joka heitetään.Samalla olen alkanut ymmärtää, että nämä kokemukset eivät määrittele koko elämääni. Niiden kautta olen oppinut olemaan herkkä toisten tunteille ja huomioimaan heidät, jotka jäävät helposti huomaamatta.

Olen kasvanut, vaikka kasvaminen on ollut kivuliasta. Nyt haluan olla se ihminen, joka seisoo hiljaisen rinnalla ja tarjoaa hänelle sen tuen, jota itse olisin silloin tarvinnut.

Pohdintaa

Pohdin yhä, miksi kiusaamista tapahtuu.

Miksi me ihmiset olemme joskus niin kovia toisillemme? Miten voimme puuttua siihen ajoissa?

Näihin kysymyksiin ei ole yksinkertaisia vastauksia, mutta tiedän, että jokainen meistä voi tehdä jotakin. Voimme nähdä toisemme. Kuulla toisemme. Kysyä ”onko kaikki hyvin?” silloin, kun vaistomme sanoo, että toinen tarvitsee apua.

Lukijana pyydän sinua pohtimaan:

Milloin viimeksi olet pysähtynyt kuuntelemaan jotakuta, joka ei löydä sanoja itse?

Miten voisit tänään auttaa rakentamaan ympärillesi maailmaa, jossa kukaan ei jää yksin?

Matka kohti hyväksyntää

Minulle kiusaaminen oli syvä kuilu, mutta se ei ollut loppuni. Kokemukset muovasivat minusta sen, kuka olen tänään: haavoittuvan mutta vahvan, epävarman mutta lempeän.

Olen hyväksynyt, että vaikka menneisyyteni on osa minua, se ei ole koko tarinani. Jätän nyt sinulle tämän ajatuksen: jos sinä tai joku tuntemasi kamppailee samanlaisten asioiden kanssa, muistuta itseäsi – ja heitä – että toivoa on. Että elämä voi olla paljon muutakin kuin ne hetket, jolloin kivut ovat suurimmillaan.

Artikkelissani PARPPEIN KOULU käsittelen myös koulukiusaamista ja siinä on nähtävillä myös monille menneisyydestä tutusta opinahjosta kuvia.