On aamu. Silmät avautuvat rutiininomaisesti, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Sama pysähtynyt tunne kuin eilen, toissapäivänä – viikkoja sitten. Kaikki seisoo. Aivan kuin olisin jossain välitilassa, jossa ei liiku eteenpäin, mikään ei valmistu,mikään ei tunnu onnistuvan.

Herään joko täysin tunteettomana, kuin olisin turtunut kaikkeen, tai sitten suru ja epätoivo ottavat minut heti syleilyynsä. Ja ne päivät, kun en tunne mitään, ovat ehkä pelottavampia kuin ne, jolloin itkisin lohduttomasti. Koska silloin, kun itken, ainakin tunnen.

Minä venyn. Minä joustan. Minä pusken läpi uupumuksen, murheiden ja epäonnistumisten, koska toisten on helpompi nojata minuun kuin minun heihin. Mutta kuka venyy minun vuokseni? Kuka kantaa minut, kun en enää jaksa seistä?

Lapseni.

He ovat se valo, joka pitää minut kiinni tässä hetkessä. Ilman heitä nämä vastoinkäymiset olisivat olleet liikaa. Heidän naurunsa, heidän pienet sormensa, jotka takertuvat minuun – ne muistuttavat, että olen täällä syystä. Heidän takiaan on pakko nousta, pakko yrittää, pakko toivoa.

Suru on joskus liian läpipääsemätöntä. Se ei jätä ilmaa ympärilleen, ei anna hengittää. Se ei päästä otettaan helpolla, vaan kietoutuu tiukasti mieleen ja sydämeen. Mutta ehkä, vain ehkä, jokainen uusi päivä tuo mukanaan pienen mahdollisuuden: mahdollisuuden siihen, että jokin pieni asia muuttuu. Että jonain aamuna herään ja tunnen toisin.

Ja siihen asti – hengitän. Yhden hetken kerrallaan.

Kun unelmat jäävät saavuttamatta – yksinäinen tie pettymysten läpi

On sanottu, että unelmista täytyy pitää kiinni. Että jos jaksaa uskoa tarpeeksi, ne lopulta toteutuvat. Mutta entä jos ei toteudu? Entä jos kuukausi kuukaudelta, vuosi vuoden jälkeen joudut kohtaamaan vain lisää pettymystä? Kun huomaat, että odotit taas jotain, joka ei tullutkaan, ja sydämesi särkyy yhä uudelleen?

Silloin pettymyksestä tulee tuttu vieras. Se asettuu asumaan rintakehään, puristaa joka kerta vähän tiukemmin, ja lopulta sen kanssa oppii elämään – vaikka se tekee kipeää. Jossain vaiheessa alat kysyä itseltäsi: onko minussa vikaa? Miksi en riitä? Miksi en löydä itseäni enää mistään?

Minusta tuntuu, että olen kadonnut. Että en ole enää se ihminen, joka joskus uskoi hyvään, tulevaisuuteen, mahdollisuuksiin. Kaikki tuntuu niin kaukaiselta, kuin katsoisin elämääni jonkun toisen silmin. En tiedä, missä vaiheessa eksyin näin pahasti, mutta nyt olen täällä, yksin, ja mikään ei tunnu miltään – tai sitten tuntuu liikaa.

Suru on kuin varjo, joka seuraa minua kaikkialle. Se hiipii mukaan aamuihin, istuu vierelläni iltaisin, muistuttaa minua jokaisella hiljaisella hetkellä, että olen yksin tämän kaiken kanssa. Se on raskasta kantaa, ja vaikka joskus yritän puhua, en osaa selittää niin, että joku ymmärtäisi. Kukaan ei näe tätä kaikkea, kukaan ei kuule, mitä huudan sisälläni.

Ehkä se on surun pahin puoli – se eristää. Tekee olon niin yksinäiseksi, että vaikka olisit täynnä ihmisiä ympärilläsi, et tunne mitään yhteyttä. Katselet heitä kuin lasin takaa, ja he eivät näe sinua, eivät oikeasti.

Mutta vaikka en jaksa uskoa huomiseen, vaikka en tunne muuta kuin surua, jossain sisälläni toivon, että tämä kaikki ei ole turhaa. Että joskus, ehkä, löydän itseni uudelleen. Että jonain päivänä en enää herää pettymysten keskelle, vaan jonkin muun – jonkin, joka vihdoin tuntuu hyvältä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Aina ei jaksa olla positiivinen. Ei varsinkaan, kun ympärillä muut ihmiset ovat täynnä negatiivista energiaa ja tunnen imeväni sen kaiken itseeni.

Milloin elämää helpottaa, vai helpottaako koskaan?