Viikko sitten meidän pieni tyttäremme sai kasteen ja oman nimensä.
Se hetki, kun pappi lausui hänen nimensä ääneen… tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. 💕
Vuosien toive, rukoukset, hiljaiset kaipaukset – kaikki kulminoituivat siihen hetkeen.
Me saimme prinsessan.
Olen ollut niin onnellinen, että se melkein pelottaa.
On jotain syvästi parantavaa siinä, kun saan pukea pienen vauvani pinkkiin, sujauttaa päälle hentoa pitsiä ja pieniä sukkahousuja. 👗💗 Kun nostan hänet syliin ja painan nenäni hänen hiuksiinsa, vauvan tuoksu huumaa minut täysin. Se on kuin lupaus uudesta alusta.
Ja kun se ensimmäinen hymy ilmestyi…
Se ei ollut vain hymy.
Se oli kuin valo, joka syttyi minuun uudelleen. ✨
Sydän pakahtuu. Oikeasti pakahtuu.
🌫️ Alku, joka ei ollut ruusuinen
Mutta kaikki ei alkanut kevyesti.
Pikkuisen tulo maailmaan oli rankka. Hänen ensimmäiset päivänsä olivat täynnä pelkoa, huolta ja epävarmuutta. Hänelle. Meille.
Synnytyskokemus jäi elämään minuun. Se ei jäänyt vain muistoksi – se jäi tunteeksi. Se jäi keholliseksi muistoksi, joka herää öisin. Se jäi varjoksi meidän väliimme.
Se oli kuin näkymätön mörkö 👤, joka hiipi minun ja puolisoni väliin. Minun ja vauvan väliin.
En osannut heti iloita.
En osannut heti hengittää vapaasti.
Ja siitä kannoin syyllisyyttä.
Kerron vielä synnytystarinan. Se on osa minua nyt.
Mutta juuri nyt haluan suojella tätä pehmeää kuplaa ympärillämme. 🫶
👦👦👦 Isoveljet ja suuri rakkaus
Jos jokin on sulattanut minut täysin, se on ollut isoveljien rakkaus pikkusiskoaan kohtaan.
Se tapa, jolla he katsovat häntä.
Se ylpeys, kun he sanovat: “Äiti, hän on niin kaunis.”
Se varovaisuus, kun he silittävät hänen päätään. 💞
He haluavat auttaa. Haluavat olla lähellä. Haluavat osallistua.
Minä katson heitä ja mietin, miten minä olen saanut näin suuret sydämet kasvatettavakseni.
Meillä on nyt neljä pientä lasta.
Neljä pientä maailmaa.
Neljä tarvitsevaa, rakastavaa, äänekästä, herkkää sydäntä.
Elämme ruuhkavuosien ydintä.
Sitä vaihetta, jossa univelka, tiskivuoret ja keskeytyneet keskustelut ovat arkea.
Ja silti – en vaihtaisi tätä pois. ❤️
💔 Parisuhde koetuksella
Olisi valhe väittää, että kaikki on ollut helppoa.
Parisuhteessa on ollut paljon haasteita. Välillä olemme puhuneet eri kieltä, vaikka käytämme samoja sanoja. Välillä olemme katsoneet toisiamme emmekä silti nähneet.
Molemmilla on ollut niin paljon käsiteltävää. Synnytys. Pelot. Väsymys. Vanhojen haavojen aukeaminen.
Kun kaksi rikkinäistä kohtaa toisensa väsyneenä, syntyy helposti törmäyksiä.
Olen ehkä pitkään kantanut tunnetta, että olen yksin vastuussa kaikesta. Kodista. Lapsista. Arjesta.
Ja se tunne on syönyt minua hiljaa sisältäpäin.
Mutta nyt – vihdoin – olemme alkaneet puhua. Oikeasti puhua.
Olemme avanneet niitä kipeimpiäkin kohtia.
Ja tiedättekö mitä?
En enää koe olevani yksin. 🤍
Me jaamme tämän nyt.
Arjen. Surun. Ilon. Vastuun.
Se ei tarkoita, että kaikki olisi helppoa.
Mutta se tarkoittaa, että en kanna kaikkea yksin.
✍️ Hiljaisuus – ja paluu sanoihin
Kirjoittaminen on ollut viime kuukausina lähes olematonta.
Se tuntuu oudolta myöntää, koska sanat ovat aina olleet minulle turvapaikka. Mutta ehkä olin niin täynnä, etten enää pystynyt kirjoittamaan. Ehkä olin niin rikki, että en uskaltanut katsoa itseeni tarpeeksi syvälle.
Nyt kuitenkin tunnen, että sanat alkavat taas liikkua minussa.
On niin paljon, mitä haluan kirjoittaa auki.
Menneisyyden haavoista.
Traumoista, jotka edelleen vaikuttavat minuun.
Äitiyden riittämättömyydestä.
Suurperheen arjen kauneudesta ja kaaoksesta.
Omasta mielenterveydestäni.
Unelmista, jotka vielä odottavat toteutumistaan. 🌙
🥀 Se pieni turvaton tyttö minussa
Tämä on ehkä kipein osa.
Olen yrittänyt muuttua.
Tai oikeastaan – yrittänyt muuttaa tapaani reagoida.
Joskus tuntuu, että olen tunne-vammainen. Että en osaa näyttää välittämistä oikein. Että en osaa ottaa kritiikkiä vastaan aikuisena. Että pienikin negatiivinen sana saa minut romahtamaan sisältäpäin.
Ja silloin esiin nousee se pieni, turvaton tyttö. 🧒🏻
Se, joka oppi selviytymään vetäytymällä.
Se, joka oppi suojelemaan itseään hiljaisuudella.
Se, joka uskoi, että tunteet ovat vaarallisia.
Hiljaisuus oli ennen kilpi.
Mykkyys oli turva.
Etäisyys oli selviytymiskeino.
Mutta aikuisena – erityisesti parisuhteessa – se ei enää suojele. Se satuttaa. Se kasvattaa kuilua. Se pahentaa konflikteja.
Ja tämän myöntäminen sattuu. 💔
Mutta ehkä tämä on kasvua.
Ehkä tämä on sitä, että en enää halua paeta.
Haluan opetella jäämään.
Haluan opetella puhumaan, vaikka ääni tärisee.
Haluan opetella näyttämään rakkautta ilman panssaria.
🌅 Toivoa kaiken keskellä
Elämä ei ole täydellistä.
Minä en ole täydellinen.
Parisuhteemme ei ole täydellinen.
Mutta juuri nyt, tämän kaiken keskellä, olen silti kiitollinen.
Pienen prinsessani tuoksusta. 💗
Isoveljien ylpeydestä.
Puolison kädestä, joka yhä etsii omaani.
Siitä, että yritämme – vaikka väsyttää.
Ja ehkä kaikkein eniten siitä, että uskallan taas kirjoittaa.
Uskallan olla näkyvä.
Uskallan olla keskeneräinen.
Tässä minä olen.
Rakkauden, väsymyksen, ilon ja kivun keskellä. 💞
Vastaa