Mielipidekirjoitus

Suomessa on monia asioita, joita pidämme itsestäänselvinä: ilmainen koulutus, terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Meillä on myös ajatus siitä, että työllä pärjää – että jos vain tekee töitä, selviää kaikesta. Mutta entä ne perheet, jotka tekevät töitä, mutta silti jäävät taloudelliseen ahdinkoon? Entä ne, jotka eivät saa mahdollisuutta työllistyä, vaikka kuinka yrittäisivät? Tai ne, joiden terveys ei salli täysipainoista työskentelyä? Miten he selviävät, ja miksi heidän äänensä tuntuu jäävän kuulematta?

Oman perheeni kokemukset ovat esimerkki siitä, kuinka vaikeaa voi olla selviytyä, vaikka tekisi kaikkeni. Me olemme työskennelleet paljon, mutta se ei aina riitä. Joskus tuntuu, että vaikka kuinka paljon hakisin töitä tai yrittäisin tehdä omia juttuja, työt eivät vain tule. Joskus taas on elämäntilanteita, joissa sairaus estää työskentelyn, ja silloin on vaikea päästä takaisin työelämään. Työpaikkoja ei ole tarjolla, ja vaikka olisikin, se ei takaa riittävää elämistä.

Ja sitten on perheitä, joissa on monta suuta ruokittavana ja pienet palkat eivät riitä elämiseen, saati sitten asuntolainan maksamiseen. Mikä järki on siinä, että kaikki tekevät töitä, mutta silti perheet kamppailevat taloudellisesti? Kaikki eivät voi kuvitella, kuinka rankkaa on, kun tuntuu, että päivät täyttyvät pelkästään laskujen maksamisesta ja arjen pyörittämisestä ilman toivoa paremmasta.

Meillä on suuri perhe ja pienet tulot. Tämä tarkoittaa, että emme voi elää huolettomasti, vaikka kuinka yrittäisimme. Välillä ei ole varaa ostaa lapsille vaatteita, joskus ruokakin on niukassa. Vaikka teemme töitä, se ei ole koskaan riittävää. Meidän on priorisoitava elämiseen tarvittavat asiat, mutta lapsille emme voi aina tarjota sitä kaikkea, mitä he tarvitsevat. Ei aina voi olla lomamatkoja tai uusimpia tavaroita. Se satuttaa, mutta se on todellisuutemme.

Ja sitten on niitä, jotka haluaisivat työllistyä, mutta eivät saa mahdollisuuksia. Työpaikkojen puute ja työmarkkinoiden jäykkyys tekevät monista tilanteista vielä vaikeampia. Työvoimapulaa on, mutta ei riittävästi tilaa kaikille, jotka haluaisivat ja voisivat tehdä töitä. Meidän on kyettävä tarjoamaan oikeita mahdollisuuksia niille, jotka haluavat tehdä töitä, mutta eivät saa sitä tilaisuutta. Työpaikat eivät vain ilmesty paperille, vaan niihin tarvitaan myös halu ja mahdollisuus päästä niihin käsiksi.

Miten voimme paremmin tukea toisiamme? Entä yhteiskuntamme rooli tässä kaikessa? Ei riitä, että työllistämismahdollisuuksia korostetaan, jos emme tunnista niitä perheitä, jotka tekevät kaikkensa mutta silti jäävät taloudellisesti kiinni. Meidän on tuettava heitä, jotka eivät voi tehdä työtä sairauden, elämän olosuhteiden tai muiden esteiden takia. Meidän on löydettävä tapoja tukea suurperheitä ja vähävaraisia, joiden elämiseen ei riitä pelkät pienet palkat. Yhteiskunta ei saa jäädä välinpitämättömäksi, vaan sen tulee olla tukena silloin, kun omat voimat eivät riitä.

Vähävaraisten perheiden ääni ei saa jäädä kuulematta. Meidän on yhdessä vaadittava enemmän: enemmän tukea, enemmän mahdollisuuksia, enemmän yhteisöllisyyttä. Työllä pärjääminen on tärkeää, mutta emme saa unohtaa niitä, joiden mahdollisuus työllistyä on estetty tai joiden palkat eivät riitä elämiseen. Jokaisen perheen ääni, olipa kyseessä työtön, sairauslomalla oleva, tai suuri perhe, on yhtä tärkeä. On meidän aikamme puhua ja kertoa oma tarinamme, jotta voimme yhdessä vaikuttaa siihen, että kaikilla olisi mahdollisuus elämään, johon taloudellinen tilanne ei määritä jokaista askelta.

Tähän onkin hyvä lisätä linkki Pogostan Sanomissa julkaistuun kirjoitukseeni: