Mä muistan sen yön, vaikka haluaisin unohtaa. Se oli kamalin yö, mitä oon ikinä kokenut. Mä olin jo nukahtanut omaan sänkyyn, ja kaikki oli ihan tavallista. Mutta sitten äiti huusi mun nimeä. Äiti nosti mut ikkunalle ja isi laski mut alas. Kaikki oli niin kirkasta, että melkein sattui silmiin, ja niin kuumaa, että mun oli vaikea hengittää. Mä kuulin ääniä – sellaista rätinää, joka kuulosti siltä, että meidän talo hajoaa.

Mä itkin, enkä tiennyt edes miksi. Ehkä siksi, että äiti ja isä näytti pelokkailta. Äiti ei koskaan pelkää! Mutta silloin se oli ihan erilainen, ja mä tajusin, että jotain tosi pahaa oli tapahtumassa. Mä näin, miten liekit nousi korkealle taivaalle, ja vaikka mä en silloin kunnolla ymmärtänyt, tiesin, että kaikki meidän tavarat, kaikki tutut paikat ja mun lelut – ne ei enää tulisi takaisin.

Pienen lapsen mielessä pyörivät kysymykset

Miksi juuri meidän koti paloi? Miksi tuli teki niin paljon pahaa? Voiko se tulla tänne ja viedä meiltä taas kodin ja kissat? Mä yritän kysyä äidiltä, mutta se ei aina osaa vastata. Sanoo vaan, että välillä elämässä tapahtuu asioita, joita ei voi estää. Mutta miksi mä silti pelkään niin paljon? Joskus öisin, kun mä herään painajaisiin, ajattelen, että jos mä en olisi nukkunut silloin niin sikeästi, olisinko voinut estää tulipalon? Mä tiedän, ettei se oo totta, mutta silti se ajatus käy mielessä. Alussa mä kysyin äidiltä milloin haetaan Söpö kotiin? Äiti sanoi, että Söpö ei tule kotiin – Söpö on nyt ukin kanssa taivaalla ja kattoo meitä. Musta tuntui pahalle. Äiti oli niin surullinen, se itki monta yötä. Ja mä edelleen huomaan et sen silmät kostuu kun se kattoo sen kuvii. Musta ois kiva saada meille uus koira – ehkä se piristäisi äitii ja se lohduttais äitii sillon kun mä oon muualla.

Kun me puhutaan siitä yöstä, mä huomaan, että äiti ja isä ei halua, että mä nään niiden tunteet. Mutta mä nään silti. Äidin silmät kostuu, vaikka se yrittää hymyillä. Isä puristaa mua tiukasti syliin, eikä sano mitään. Mä en tajunnut silloin, että aikuisetkin voi pelätä. Nyt mä tajuan, ja se saa mut joskus pelkäämään vielä enemmän.

Äiti sanoi, että Söpö ei tule kotiin – Söpö on nyt ukin kanssa taivaalla ja kattoo meitä. Musta tuntui pahalle. Äiti oli niin surullinen, se itki monta yötä. Ja mä edelleen huomaan et sen silmät kostuu kun se kattoo sen kuvii.

Rakkautta ja turvaa perheen keskellä

Ja vaikka kaikki tämä ihmetyttää mua, mä rakastan äitiä ja isää. Ne tekee niin paljon meidän eteen. Ne haluaa, että mä ja mun pikkuveli ollaan turvassa, vaikka se tarkoittaisi sitä, että ne itse ei saa kunnolla nukuttua. Joskus mä nään, miten väsyneitä ne on, mutta ne jaksaa silti.

Mun pikkuveli oli silloin pieni, eikä se muista siitä yöstä mitään. Se on jotenkin helpottavaa, koska mä en haluaisi, että se tuntisi tätä samaa pelkoa, mitä mä tunnen. Mä en osaa aina sanoa sille, että mä suojelen sitä, mutta ajattelen niin silti. Jos jotain pahaa tapahtuisi, mä pitäisin siitä kiinni ja veisin sen turvaan, ihan niin kuin äiti ja isä teki meille silloin. Pikku Onni oli silloin vielä äitin mahassa. Äitillä meni jalka kipeeksi ja isillä oli iso pipi selässä, mä kuulen usein, kun se sanoo et selkään sattuu.

Vanhempien tunteet ja reaktiot

Vanhempina meidän sydän särkyy joka kerta, kun lapset puhuvat siitä yöstä. Me nähdään pelko heidän silmissään ja tunnetaan, miten trauma on jäänyt heidän pieneen mieleensä. Meille itsellemme se yö jätti jäljen, jota on vaikea kuvailla.

Joka ilta, ennen kuin menemme nukkumaan, tarkistamme kaiken monta kertaa. Sähkölaitteet ovat irti, tuhkasanko on kaukana lumihangessa, ja kaikki mahdolliset vaaran paikat on eliminoitu. Jos yöllä kuuluu jokin ääni – tuulen ujellus, rasahdus, tai palovaroittimen pieni merkkiääni – sydän alkaa hakata. Pulssi nousee ja mieleen palaa se hetki, kun paloautojen valot vilkkuivat pimeässä.

Tulipalon jälkeen meistä tuli ylivarovaisia. Vaikka tiedämme järjellä, että koti on turvallinen, emme pysty täysin luottamaan siihen. Kun lapsi herää painajaisiin, minä juoksen paikalle, vaikka olisimme itsekin aivan loppu. Öisin valvomme ja kuuntelemme, ettei mikään ole pielessä.

Tulen pelko ja arjen taakka

Tulen näkeminen ei enää ole meille nautinto. Nuotion ääressä istuminen tai kynttilän liekki olohuoneessa tuo enemmän ahdistusta kuin iloa. Mutta silti yritämme olla lapsillemme vahvoja, vaikka sisimmässämme olemme yhä haavoittuvia.

Tämä trauma on tehnyt meistä toisaalta pelokkaita, mutta myös kiitollisia. Meillä on yhä toisemme. Kun lapsemme halaa meitä ja sanoo rakastavansa, me tiedämme, että kaikki tämä varovaisuus ja ylivireys on sen arvoista. Jokainen tarkistettu palovaroitin ja suljettu patteri on meidän tapa varmistaa, että lapsemme saavat kasvaa turvallisessa kodissa, ilman että he joutuvat kokemaan enää mitään niin hirveää kuin silloin.

Me rakastamme heitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siksi me pelkäämme – ja siksi me selviämme.

Tulipalo vei kaiken muun, mutta ei rakkautta eikä toivoa. Vaikka pelko kulkee mukanamme, se muistuttaa, kuinka tärkeää on pitää kiinni niistä, jotka rakastavat meitä – ja siitä, että aina voi rakentaa uuden alun. Ja vaikka tuntuu, että uuden alun joutuu rakentamaan yhä uudelleen, syy vain muuttuu, me emme luovuta.