Tämä viikko on ollut tunteiden vuoristorataa. On ollut hetkiä, jotka haluaisin pullottaa ja säilyttää ikuisesti, mutta myös niitä, jolloin avuttomuus on tuntunut musertavalta.
Uimahallireissut keskimmäisen ja kuopuksen kanssa olivat valonpilkahduksia arjen keskellä. Kuopus oli nyt kolmatta kertaa uimahallissa, ja voi sitä riemua! Hän konttasi ja juoksi altaassa täyttä vauhtia, kaatui veteen ja ponkaisi heti nauraen ylös – kuin koko maailma olisi hänen leikkikenttänsä. Sellaisina hetkinä toivoisin, että voisin itsekin omaksua yhtä huolettoman asenteen.
Mutta sitten on ollut niitä toisenlaisia hetkiä.
Esikoisen ADHD on ollut tällä viikolla kuin myrsky, joka ei ota tyyntyäkseen. Neuvot ovat vähissä, vaikka ammattilaiset ovat mukana matkassa. Silti tuntuu, että kaiken pitäisi selkeytyä ja helpottua, mutta todellisuus on jotain ihan muuta. Haluaisin niin kovasti saada hänet uskomaan itseensä – näkemään sen, minkä minä näen. Että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on, että hän pystyy kyllä, mutta hänen ei tarvitse pystyä enempään kuin mihin itse on valmis ja haluaa.
Hän on maailman empaattisin lapsi. Hän huomaa jokaisen ilmeen ja tunnetilan, mutta omien tunteidensa kanssa hän kamppailee. Se turhauttaa – häntä itseään ja minua. Haluaisin antaa hänelle avaimet siihen, miten hallita ja ilmaista niitä tunteita, mutta välillä tuntuu, että en vain osaa. Ja kun en osaa, hukutan hänet rakkauteen. Koitan kertoa joka ilta, miten hieno poika hän on ja miten paljon häntä rakastan. Toivon, että vaikka hän ei aina uskoisi itseensä, hän ainakin uskoisi siihen, että äiti on tässä – aina.
Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun lapset ovat nukkuneet, ja minä olen vain istunut hetken hiljaa. Katsellut työpöytääni, jota olen rakentanut pala palalta paremmaksi – kolme näyttöä, tulostin takana, viherkasvit tuomassa viihtyvyyttä. Vielä pitäisi löytää hyvä tuoli, mutta ehkä ensi viikolla.
Olen myös aloittanut oman kirjan kirjoittamisen. Elämäkertaa. Ensimmäinen luku kertoo, mistäpä muustakaan kuin lapsuudesta. Sen kirjoittaminen tuntuu raskaalta mutta tärkeältä, kuin paluulta menneisyyteen, jota en aina haluaisi muistaa, mutta jonka tiedän ansaitsevan tulla kerrotuksi. Olen myös kirjoittaessani huomannut, miten paljon hyvää – ja onnellisia muistoja minulla onkaan lapsuudesta.
Tämä viikko on ollut kaikkea. Vesi, nauru, turhautuminen, rakkaus, väsymys ja pienet hetket, joissa vain hengittää ja antaa päivän tulla päätökseensä. Ehkä ensi viikko tuo mukanaan jonkin uuden oivalluksen. Tai ehkä edes yhden sellaisen hetken, jolloin tuntuu, että suunta on oikea.
Kuopuksen takatukkaa on nyt kasvateltu 2 vuotta leikkaamatta kertaakaan. Nyt me se tehtiin, ja leikattiin takatukka talteen <3
Vastaa