Kun elämämme oli hiuskarvan varassa, kun aamuyön pimeinä tunteina taistelimme tiemme läpi palavan talon, sulavan katon alta.

Leikkaisin sut irti kolariautosta, Raahaisin ulos palavasta talosta ja vaikka väkisin, ja vaikka väkisin mä käynnistäisin sun sydämen Laura Närhi – Supersankari

SINÄ YÖNÄ UNELMAMME TUHOUTUI JA MENETIMME OSAN ITSESTÄMME. SUOJELUSENKELI OLI PAIKALLA, KOSKA PÄÄSIMME POIS. LEVÄTKÄÄ RAUHASSA SÖPÖ & TIITUS

Olimme ostaneet talomme 2 kuukautta sitten. Aluksi meni aikaa talon tilluksia siivotessa entisen omistajan jäljiltä. Tosin, nopeasti teimme taloon muuton, että saatiin vuokra-asunto siivottua ja luovutettua. Muuton yhteydessä rupesimme hiukan remontoimaan, jouduimme vaihtamaan pikkuruiseen vessaamme villat ja lattiamaton, sillä pytty oli jonkin verran vuotanut, ja villat oli märkiä. Vessassa ei ollut käsienpesuallasta, joten teimme itse säästäen vesipisteen tavallisesta lipastosta, saavista ja seinälle kiinnitettävästä vesisäiliöstä. Purimme myös keittiön kaapistot, ja tilasimme uudet. Siirsimme jääkaapin olohuoneen nurkkaan, jotta saimme keittiöön lisää tasotilaa. Kaunis siitä tulikin. Laitettiin itse myös uusi laminaattikeittiöön, siinä oli repaleinen lattiamatto sitä ennen.

Jouduin ainakin 2 ensimmäistä viikkoa tiskaamaan astiat käsin kylpyhuoneessa, ei se haitannut, koska talo oli niin ihana ja kotoisa. Sain talon äkkiä kauniiksi, laittelin taulut ja kaikki koristeet paikoilleen parissa illassa. Myös joulu hiipi lokakuun loppuun mennessä kotiimme. Uunia saimme olla lämmittämässä harvase päivä, ja yläkerrassa jouduimme pitämään irrallista sähköpatteria. Kyllä se hormi toi myös lämpöä sinne, kun kulki sopivasti yläkerran tilan keskeltä.

Yläkerta oli täysin kesken, ja tuntui ahtaalta. Se oli yhtenäinen tila, ja oli hankala saada sinne kunnollista järjestystä, kun vaatekaapitkin joutui jättämään periaatteessa keskelle huonetta, jossa oli korkein matka kattoon. Talohan oli sinänsä aika pieni, noin 90 neliötä, ja alakerrassa oli vain siis makuuhuone, eteinen, sauna, kylppäri, wc ja olohuone/keittiö.

Rappuset yläkertaan oli jyrkät, ja ilmeisesti nekin olisi pitänyt tulevaisuudessa tehdä uudelleen säännönmukaisiksi. Mutta ne oli niin nätit! Se talo tuntui hengittävän, ja siellä oli niin raikas ja puhdas ilma! Olohuoneen ikkunasta katseltiin kaunista, rehevöitynyttä pihamaata, joka oli suoraan kuin -50 luvulta.

Silloinen pieni ja rakas koiranpentuni Söpö rakasti juosta pihalla, eikä koskaan lähtenyt karkuun, vaikka oli juuri kotiutunut. Aina kun tulimme kotiin, hän tuli iloisena häntä heiluen vastaan, niin kuin meidän kissa Tiituskin. Söpöllä oli vain yksi silmä, ja siinäkin oli kaihi. Silmä oli sumea, ja ainakin ulkona huomasin, että näön kanssa oli ongelmia kuin meinasi päin puuta kävellä. Mutta se ei hänen elämän iloaan pilannut. Hän rakasti olla sylissä, ei hötkynnyt turhia. Lempeä ja rakastava, muttei koskaan riehunut. Olin niin onnellinen.

Siihen aikoihin meille saapui ensimmäistä kertaa myös korona. Ja voi luoja paratkoon, se oli paha. Korkea kuume vei sänkyyn, lihassärky oli karmiva. Mieheni kanssa se sairastettiin, molemmat yhtä huonossa hapessa. Lapset oli vain pikkuflunssassa, mutta säästyivät kyllä muuten taudilta.

Muutama päivä ennen onnettomuutta anoppi tuli lapsia katsomaan, kun me lähdimme lomalle Järvisydämeen. Ne olivat kaksi ihanaa yötä, ja ei voi kun kehua Järvisydäntä ja sen antimia – luksus elämyspaikka. Taisi olla niin, että kun saavuimme, ja mummi lähti, seuraavana aamuyön tunteina me herättiin – ja koko elämämme paloi tuhkana tuuleen.

Sitä vain väkisinkin mietti, ja miettii edelleen – mitä jos, mitä jos ? Entä jos emme olisi heränneet ajoissa, mitä jos tämä olisi sattunut silloin kun mummo oli yksin lasten kanssa? Mitä jos mies ei olisi päässytkään ylös pudottuaan?

KAUHUJEN YÖ

Kello taisi olla suunnilleen 5.20 kun heräsimme sinä yönä. En ole varma miten oikeasti meni, mutta minun muistini mukaan havahduin ihmeelliseen paukkeeseen, ja tönäisin miestäni, että kuuletko. Mies siinä totesi, että kuunnellaan. Pauke tosiaan jatkui, ja hän sitten pomppasi katsomaan. Ei mennyt kauaakaan, kun hän huuti alhaalta, että nyt on kiire, talo palaa. Vilkaisin alas portailta, ja huomasin että kuistin ikkunasta näkyikin kunnon tulimeri, koko kuisti oli ilmiliekeissä.

Nyt on kiire, talo palaa.

Pauke ilmeisesti kuului kuistilla olevista hehkulampunmuotoisista kausivaloista, jotka poksahteli rikki. Kuulosti myös, että ulkona riehui kova myrsky, jonka voimasta kattopellitkin äänteli voimakkaasti. Mutta jälkeen päin mietittynä, tulipalosta aiheutuva kuumuus väänteli jo kuistin peltiä solmuun.

Mies jäi ilmeisesti alas suunnittelemaan ulospääsyä, kun juoksin takaisin ylös hakemaan puhelimet ja laittamaan lämmintä päälleni. Vetäisin villahousut jalkaani, enkä löytänyt kiireessä muuta. Isäntä huuti alhaalla, että tule jo, kohta et pääse pois. No, siinä samassa edessäni alkoi katto roihuta. Katto suorastaan alkoi sulaa, ja katon palasia alkoi tippumaan. Juuri siinä mistä tämä alkoi, oli kanin poikani häkissään, ja sekunneissa huomasin kanin hädän. Se rupesi vinkumaan ja liikkumaan hulluna häkissään, samalla kun finnfoam-eristeet katosta alkoi valumaan sen päälle.

NYT ON KIIRE – Tajusin mielessäni, ja juoksin alas. Kävin katsomassa tilannetta, ja mies oli jo mennyt ulos – en siinä vaiheessa tajunnut miten. Lapset vielä nukkui silloin täyttä unta. Sanoin, että yritän hakea lapsille vaatetta ja kipaisin eteiseen. Huomasin, että hirsien välistä alkoi tulla oven vierestä savua sisälle. Keräsin kainaloon toppapuvut, kypärämyssyt, yhdet kengät. Savua alkoi olla jo sen verran eteisessä, että minua alkoi yskittää, ja täytyi pidättää henkeä. Minun oli pakko lähteä eteisestä, kun en saanut enää happea.

Menin lasten huoneeseen, herätin lapset. Nuorimmainen alkoi heti hädissään itkeä. Lapsilla oli vain vaipat päällään. Heitin ikkunasta ulos vaatteet, toisen lapsen peiton. Sitten mies oli valmiina ottamaan lapsia vastaan, ja nostin heidät yksi kerrallaan ikkunasta ulkopuolelle niin, että mies sai heidät vastaan ja turvallisesti maahan. Kävi mielessä, että olisin heittänyt maahan lapsien vaatteita ja tavaroita, mutta mies huuti, ettei nyt enää ehdi, yläkerta on jo täydessä tulessa. Minulle iski siinä vaiheessa paniikki, koska olin varma etten mahdu pienestä ikkunasta raskausmahani kanssa. No tiukkaa se tekikin, laitoin ensin toisen jalkani ikkunan yli, ja koitin kääntyä niin, että tulen selkä meno suuntaan. Jalkani kuitenkin jäi kiinni ikkunan pieleen, ja meinasin jäädä siihen. Sain kun sainkin itseni irti, ja mies otti minut vastaan, etten pudonnut niin kuin hän.

Ensin annoin miehelleni puhelimen, että soittaa hätäkeskukseen. Hän tärisi kylmästä, ja laitoin peiton hänen päälleen, että saisi edes vähän lämpöä. Maa oli jo jäässä, ja ohuen lumen peitossa. Miehen soittaessa hätäkeskukseen aloin pukemaan lapsille haalareita päälle. Voi kun he tärisivät kovin! Pelosta ja kylmästä. Seisoimme ihan talon vieressä, ja paniikki oli valtava. Katselin rakasta taloa, ja siinä vaiheessa huomasin, että jotain kallisarvoista jäi.

HUUSIN Söpö! Söpö jäi. Miun rakas pieni Söpö, ja murruin täysin. Miten en voinut tajuta etsiä pikku hauvaani kainalooni? Ei sitä näkynyt missään, kun etsin vaatetta. Hetki sitten se oli nukkunut vieressäni sängyssä rauhaisaa unta. Minne se jäi? Voi raukka on varmasti ihan paniikissa, eikä pääse pois. Vielä tänäkin päivänä ikävä on suuri, ja syyllisyys painaa. Kysyn itseltäni miksi, miten?

Paloautot oli tulossa. Meidät ohjattiin menemään naapuriin lasten kanssa. Mies ei saanut katkaista puhelua, ennen kuin palomiehet ovat paikalla. He yrittivät siellä puhelimen toisessa päässä kannustaa miestäkin kävelemään naapuriin, muttei hän kyennyt. Jalat ei toimineet kunnolla. Siinä vaiheessa ei tiedetty, että ei se pelkkä kylmyys häntä kangistanut.

Jalkani oli kipeä, mutta keräsin kaikki voimani, että sain nuoremman pojan kannettua naapuriin. Hänellä ei siis ollut kenkiä tai sukkia, ja olisi kylmettynyt, jos olisi joutunut kävelemään. Lapset eivät tainneet ollenkaan itkeä siinä vaiheessa. Jouduimme koputtelemaan ovea yllättävän pitkään, ja lopulta sitten huusin oven takana apua. Siinä aikani mölyttyäni naapuri tuli avaamaan oven. Sanoi, että ihmettelikin mikä se oli, ja arvelikin että nyt täytyy olla kova hätä.

Sanoa takelsin siinä ovella, että meidän koti palaa. No, niinhän tuo näkyy tekevän, katsoivat he ikkunasta. Meillä oli muutama satametriä välimatkaa, ja näky oli kyllä hurja. Liekit yltivät korkealle taivaalle, ja paksu savuvana täytti taivaan.

Kiltti naapuri ohjasi meidät istumaan, ja lapset sai heti keksiä ja mehua. Lapsia kiinnosti luonnollisesti naapurin tavarat, ja kaikki huoneet oli tutkittava. Lapset kyseli isin perään.

Minä itkua tuhraten kysyin puhelinta lainaan, kun miehellä oli minun puhelimeni. Soitin ensin äidille, joka ei vastannut. Sitten soitin ukille, eikä sekään vastannut. Viimein sitten äiti vastasi, ja sanoin puhelimeen – meidän koti on tulessa. Äiti sitten kysyi, että mitä, missä lapset on. Minä kerroin, että olemme kunnossa poikien kanssa, Jani on jossain. Hän ei kyennyt tulemaan tänne. Sanoin, että ukin pitäisi tulla meidät hakemaan. Ja pitäisi tuoda villasukat pojalle. Kuulin, kun äiti sitten ukille huudahti, että toimi, nyt on hätä.

Hetken istumisen jälkeen, kun miehestäni ei alkanut kuulua – lähdin talolle etsimään. Kävelin ontuen pimeässä – ja katselin liekkimerta. Kun saavuin lähemmäs, huomasin miten kauas tulen lämpö yltää. Kaksi paloautoa oli peräkkäin tiellämme, ja näin monia miehiä talon ympärillä. Joka puolella tapahtui jotain – ja se kuumuus. En nähnyt miestäni missään. Kiersin miltei koko tontin, muttei kuulunut eikä näkynyt. Mielessäni ajattelin jo kauhulla, että joko se on jonnekin pökertynyt. Talo oli jo ihan sortunut, joka puolella oli vain hiiltynyttä, palavaa puuta. Oli vielä täysin pimeää, mutta liekit valaisivat koko pihan. Otin talosta kuvan. Lähdin takaisinpäin tietä kohti, ja kysyin vastaantulevalta palomieheltä miehestäni.

Löysin mieheni ensimmäisestä paloautosta. Hänelle oli laitettu lämpöpeite. Hän ei juurikaan kärsinyt liikkua – ja se oli niin tuskaista, jopa minulle nähdä kun hänkin oli ihan murtunut. Muistaakseni hän itkeä soperti, että meidän koti palaa. Hänellä oli selvä shokki siinä päällä. Katselin vierestä, kun tulipalo tuhosi kotimme täysin.

Jätin puhelimeni miehelleni, ja lähdin takaisin lasteni luo. Linkuttaessani tiellä kohti naapuria, ukki tulikin vastaan. Nousin kyytiin, vaikka matkaa oli muutama kymmenmetriä. Jalkaani koski niin paljon. Mennään naapurille – lapset on siellä. Eipä oikein muita sanoja löytynyt. Itsellä oli niin vapiseva ja heikko olo. Tuntui kun vauvani mahassa liikkui levottomasti, ja vatsa oli kuin kivi.

Lapset oli iloisia ukin nähdessään. Naapuri keitteli siinä aamukahvit, kun odoteltiin ensihoitajia tarkistamaan meidät. Ensihoitajat tuli paikalle, jututtivat lapsia. Ottivat häkälukemat – eikä lapsilla ollut sitä ollenkaan. Minulla mittari näytti jotain lukemia , muttei ilmeisesti kummoisesti, kun eivät nähneet tarpeelliseksi tarkistaa edes vauvan kuntoa, tai edes laittaa eteenpäin tietoa, että vauvan tilanne pitäisi tarkistaa. Näytin jalkaani, muttei siinäkään näkynyt kuin pikku nirhauma. Ihmeen kipeä oli kyllä siihen nähden. Ensihoitajat kertoivat myös mieheni tilanteesta, ja sanoivat että hän lähtee toisella ambulanssilla Joensuuhun. Tarkemmin eivät siinä vaiheessa voineet kertoa, mikä tilanne on.

Nelihenkinen perhe menetti kotinsa… – Sanomalehti Karjalainen | Facebook

Oli varmaan lähemmäs 7, kun saavuttiin lasten kanssa äitini luo. Äitikin oli hereillä, vaikkei sitä yleensä saa ylös ennen puolta päivää. Kriisipäivystäjä, ja Spr:n Ilomantsin osastolta tuli kaksi työntekijää heti klo 8.00 jälkeen. Minun oloni oli levoton, en voinut olla paikallaan, sydämeni tykytti ylilyöntejä. Vatsani taisteli vastaan, eikä olisi antanut minun enää kävellä. Pakko oli levätä.

En enää muista mitä kriisityöntekijän kanssa keskustelin. Ainakin majapaikasta oli puhe. Emme mahtuisi mummin luo. Sanoin mielipiteeni, että jos jonnekin niin Majatalo PikkuPrihaan. Sitä sitten lähtivät selvittelemään, ja pian ilmoittelivatkin, että siellä se Majatalon isäntä odottaa ruokineen. Spr-työntekijät ensimmäiseksi hoitivat meille ruokaa, kävivät ihan kaupasta ostamassa toiveiden mukaan. Sitten he ottivat hoitaakseen myös lahjoitusten vastaanottamiset sekä lasten vaatteiden keräyksen kirppareilta, ja muilta tahoilta & yksityisiltä.

Kunhan oloni oli päivän mittaan vähän tasaantunut, lähdin Punaisen ristin vapaaehtoisen kanssa Tokmannille hankkimaan välttämättömiä arjen tarvikkeita. Se oli kyllä erittäin ihana asia, ja se antoi heti meille toivoa tulevaan. Kaupassa kiertäminen oli rankkaa, ja kaikkea välttämätöntä ei ensimmäisellä kierroksella voinut muistaa.

Päivän aikana odottelin useaan otteeseen viestiä mieheltäni – että mitä nyt, ja mikä on tilanne. Siellähän sitten oli kuvauksissa selvinnyt joku harvinaisempi murtuma selässä. Sitä ei vielä leikattaisi, vaan ensin pitää hoitaa kipua pois, ja antaa sen vapaasti luutua ja parantua. Lääkäri oli määrännyt vahvaa särkylääkettä – eikä sen aikana saanut ajaa. Toki, eihän sillä kivulla edes olisi voinut ajaa, hyvä kun istua kärsi. Mieheni tuli meidän luokse mummilaan noin viiden aikaan illalla.

Siihen mennessä Spr oli jo saanut melkoisesti aikaan, ja tuonut ison määrän vaatteita lapsille. Toki ne piti pestä, mutta nopeasti saatiin lapsille lämmintä päälle ja pojille lämpimät talvikengät jalkaan. Pojille vaatteet oli uusia, vaikka käytettyjä olivatkin. Voi sitä pienen ihmisen onnea, kun saa ”uutta”.

Majatalossa meitä odotti kunnon iltapala. Söimme ja asetuimme huoneeseemme. Lapset olivat väsyneitä, ja nukahtivatkin äkkiä omiin peteihinsä. Hankin Tokmannilta heille molemmille omat pehmolelut, että saavat ne kainaloon yöksi. Myös samana iltana lapsille tuotiin säkillinen leluja, jotta lasten aika kuluisi mukavemmin. Siinä sitten katselin nukkuvia lapsiani, ja kiitin luojaa. Kiitos, kun lapseni on hengissä, meillä oli suojelusenkeli matkassa. Olisi tehnyt mieli vaan halata ja nukkua lapset kainalossa. Viattomat lapset rakkaat. Sinä yönä ei itselle uni tullut. Mies taisi kuitenkin saada nukutuksi, kukapa ei nukkuisi vahvoilla kipulääkkeillä. Ne hetket kun nukahdin, palasin unissani talollemme. Heräsin tuskan hikeä pää täynnä. Jokainen outo ääni sai minut tärisemään. Koko ajan sitä pelkäsi, että tulipalo tulee sinnekin, emmekä pääsisi tällä kertaa pois.

Olin ottanut äidin luota oman nalleni, ja nukuin se kainalossa. Tuli tunne, että jollain lailla Söpö olisi läsnä, kainalossani nukkumassa, niin kuin ennenkin. Mutta ei se ollut. Se oli niin musertavaa. Meni monet yöt, kun itkin rakkaan ystäväni, koirani, perään. En vain voinut ymmärtää, miksi en tajunnut. Miksi, en muistanut ottaa häntä paetessani yläkerrasta. Näin sieluni silmin koirani tuskan ja kivun tulen keskellä.

Olimme majatalossa melkein 2 viikkoa, jona aikana koitimme löytää oman kodin. Ilomantsissa oli silloin huonot tarjonnat, meidänhän piti luonnollisesti löytää rivi- tai omakotitalo, koska meillä oli kiinteistöyritys. Lopulta asunto löytyi. Niinä kahden viikon aikana saimme levätä, kerätä voimia ja mikä tärkeintä, olla yhdessä. Arvostimme toisiamme, rakastimme ja annoimme kaikki aikamme lapsille. Lapset kävivät ihan normaalisti päiväkodissa. Koska mieheni ei kyennyt ajamaan, vein lapset päiväkotiin ukin kanssa. Majatalossa saimme päivittäin lounaan ja aamupalan sekä iltapalan. Sauna lämpeni tarvittaessa, ja kerran saimme kodassa paistella myös makkarat.

Vietimme paljon aikaa huoneessamme yhdessä, ja välillä kotityöstä kävi tätejä lasten kanssa olemassa. Moni toi majatalolle meille vaatteita, lahjakortteja. Ihanat kyläläiset olivat valmiina auttamaan, ja monet halusivat henkilökohtaisesti tuoda ja antaa meille apua. Se lämmitti niin kovin sydäntä, ja tuntui ettemme jääneet yksin. Ihanat plussat myös ystävällemme, joka hoiti yrityksemme asioita mallilleen, ja tuki meitä. Moni paikallinen yritys myös muisti meitä jollain muotoa. Kiitos.

Lapset olivat isänsä lähellä paljon, ja halusivat huomiota. Isän läsnäolo oli tärkeää. Isännän selkä oli ensimmäisen viikon todella kipeä, ja joutui käyttämään tramalia sen ensimmäisen viikon. Vähän oli haasteita, kun jouduin pukemaan lapsille päälle, kantamaan jne. Ei varmasti olisi ollut homma eikä mikään jos en olisi ollut raskaana. Jalkani oli myös musta, ja kipeni päivä päivältä enemmän. Vauva ei liikkunut vatsassa, ja siitä huolimatta en saanut neuvola aikaa moniin päiviin. Sitten kun viimein pääsin neuvolaan, ja vauvalla oli kaikki hyvin, pyysin tarkistamaan jalan. No, ei siinä olevinaan mitään ollut. Mutta kuitenkin se oli sen verran kipeä, etten saanut unta ilman särkylääkettä. Parin viikon sisään jalka kuitenkin alkoi parantua.

Pääsimme itsenäisyyspäiväksi omaan kotiin. Sain äidiltäni paljon joulukoristeita, ja muiltakin ihmisiltä. Kävin ostamassa oikean joulukuusen Tokmannilta. Sain kuin sainkin joulun kotiin.

Lisään myöhemmin tunnelmia ja ajatuksia kokemuksesta. Laittelen myös kuvia tuhoista ja talon raunioista tuota tuonnempana. Kiitos kun luit tarinamme, ja pysykää kuulolla.

Mikä on traumaattinen kriisi? | Mielenterveystalo.fi Mikäli sinulla on ollut samanlainen traumaattinen kokemus, tai jokin muu mieltäsi järkyttänyt tapahtuma, mielenterveystalon sivuilta löytyy ohjeita ja apukeinoja ahdistuksen käsittelyyn.

TRAUMAPERÄINEN STRESSIHÄIRIÖ

• Stressireaktio kehittyy äkillisen, mieltä järkyttävän tapahtuman seurauksena yleensä
• Diagnoosin saamiseksi oireiden kestettävä yli kuukauden ajan.
• Oireita ovat mm. välttely, jossa ihminen välttelee paikkoja ja tilanteita, jotka liittyvät traumaattiseen tapahtumaan. Usein ihminen myös välttelee puhumasta tapahtumasta, ja ns. yrittää unohtaa koko asian.
• Uudelleenkokeminen, ihminen näkee sekä kokee toistuvasti mielessään, painajaisunina tai tuntemuksina traumaattisen tapahtuman, joka sitten tuottaa suunnatonta ahdistusta henkilössä.
• Kiihtyneisyys, henkilö ärsyyntyy herkästi, sekä on varuillaan kokoajan. Liiallinen varuillaan olo aiheuttaa säikähtelyä aiheettomastikin.
• Syyllisyydentunne
• Negatiivinen minäkuva sekä maailmankuva
• Sosiaalinen eristäytyminen

Stressihäiriö ilmenee usein kuukausien jälkeen tapahtuneesta. On myös mahdollista, että oireet alkavat vasta vuosien päästä tapahtumista. Mieli on onnistunut suojaamaan henkilöä traumalta, ja syystä tai toisesta, kun mieli on päästänyt trauman mielen syövereistä maan pinnalle ja käsittelyyn, on traumaperäinen stressireaktio hyvin mahdollinen syntyä.

Pitkittynyt, hoitamaton stressireaktio voi lisätä muiden mielenterveysongelmien syntymistä. Henkilö voi kärsiä masennuksesta, unihäiriöistä tai vaikka alkoholismista. Pitkittynyttä stressihäiriötä on mahdollista estää syntymästä tai vähintään lievittää oireita aloittamalla mahdollisimman äkkiä kokemuksen käsittely. Lepo ja konkreettinen apu on välittömästi tapahtuman jälkeen ensisijaisen tärkeää sekä keskusteluavun tarjoaminen. Jos henkilö ei ota vastaan silloin keskusteluapua, on hyvä kertoa kärsivälle mitä apuja ja mistä niitä on saatavilla sekä painottaa asian läpikäymisen tärkeyttä.

Yksityiskohtaiseen järkyttävän tapahtuman läpikäymiseen ei kannata heti ryhtyä, sillä se voi lisätä ahdistusta ja stressireaktiota.

Läheisten täytyy ymmärtää, että henkilön reagoiminen ei ole tahdonalaista, vaan ne ovat luonnollisia mielen ja ruumiin yhtenäistä reagointia. Myös itse henkilön on hyvä oppia hyväksymään mielensä särkyminen, ja annettava itselleen aikaa toipumiseen. On hyvä etsiä itselleen hyviä keinoja toipua ja käsitellä asiaa. Toipuminen on yksilöllistä, ja toinen voi toipua nopeammin, toisella voi kestää jopa vuosia.

Tärkeintä olisi muistaa huolehtia itsestään, levosta, riittävästä unesta ja monipuolisesta ruokavaliosta. On myös tärkeä palata mahdollisimman äkkiä normaaliin päivärytmiin, mitä se kullekin tarkoittaa, sillä useimmilla se auttaa toipumaan. Jos henkilö ei itse tunnu saavan aikaan huolehtia itsestään, läheisten täytyy yrittää saada toipuva ottamaan taas elämästä kiinni.

Mitä itseeni tulee, kärsin luultavasti vieläkin traumaperäisestä stressihäiriöstä. Alussa muutaman päivän tapahtuneen jälkeen, kävin paikallamme. Elimme pienen toivon kipinän kanssa, josko kissamme olisi sattunut pelastumaan ikkunasta ja kävimme viemässä tuttavan kanssa ruokaa ja suojaa. Ensimmäisen kerran, kun menimme tapahtumapaikalle, pidätin itkua. Mutta siinä yksin aitan portailla seisoessani ja katsellessani sortunutta, hiiltynyttä talon rauniota purskahdin lohduttomaan itkuun. Se paha olo sisälläni oli jäätävän murskaavaa. Sen jälkeen en pystynyt menemään paikalle moniin, moniin kuukausiin.

Välttelin tulta, se sai alusta alkaen minut voimaan pahoin. Pelkkä takkatulen rätinä sai minun käsikarvani nousemaan. Itseni altistaminen äänelle ja tulen näkemiselle kuitenkin ajan kanssa helpotti pelkoani sen suhteen.

Oli jo kulunut useampi kuukausi onnettomuudesta, ja edelleen selkäpiitäni karmi oudot äänet – etenkin yöllä. Jos sattui olemaan myrskyisämpi yö – ja tuuli helisytti katolla peltejä ja vinkui nurkissa, en saanut nukuttua. En saa vieläkään.

Jos kuului epämääräinen kolahdus sisältä tai ulkoa, piti nousta katsomaan. Me molemmat tarkistimme joka huoneen, ennen kuin saimme unta. Usein myös ulos täytyi mennä katsomaan, mistä ääni on peräisin. Ja näin menee meillä edelleen.

Vasta nyt 2 vuotta jälkeen, uskallan sytyttää kynttilöitä. Aiemmin en voinut kuvitellakaan tekeväni niin. Makkaraa paistaessa varmistamme vedellä, ettei tuli varmasti leviä. Pidämme ulkona olevat sähköllä sekä polttoaineella toimivat työvälineet kaukana talosta. Emme jätä mitään sähkölaitteita päälle tai edes pistorasiaan, kun lähdemme kotoa ja tarkistamme monta kertaa, että kaikki on ok lähtiessämme.

Nään edelleen muistikuvia välähdyksinä traagisesta yöstä. Käyn joka yö tarkistamassa jokaisen lapsen ja heidän huoneensa. Sydämeni tekee kuperkeikan aina, kun kuulen paloauton sireenien äänet.

En ole hirveästi puhunut kenenkään kanssa tapahtumista ja tunteistani. Alussa keskusteluapua tarjottiin, mutta kun shokkitila on, sitä tuntee ettei ole tarve. Vasta nyt, kun kaikki muutkin asiat vaivaa nämäkin nousee pintaan. Vasta oikeastaan nyt alan käsittää tapahtuneen. Nyt olisi vasta se käsittelyn aika. Ensimmäinen vuosi meni varmaan shokissa ja mieli oli sulkenut tapahtuman tuonne jonnekin. Ja viime vuonna luultavasti hukutin suruni tavaroihin, ja sain shoppailusta helpotusta.

Tulipalo muutti elämämme lopullisesti.

Otin oppia näihin asioihin terveyskirjaston nettisivuilta, mistä löytyy kattavasti tietoa melkein mistä tahansa terveyshyvinvointiin liittyvästä aiheesta.

Seuraathan myös mukavempia aiheita perheemme elämästä Viikonlopun kiireettömyys

Minusta oli vasta uusi juttu Karjalaisessa ja Pogostassa, jos kiinnostaa  mitä elämäämme nyt kuuluu käy lukaisemassa!

https://www.karjalainen.fi/paikalliset/8228306