Perheiden itsemääräämisoikeus ja lastensuojelun yliliioittaminen – Missä menee raja?

Meidän perheemme kokemus avaa silmiä siitä, kuinka helposti voi joutua jäämään lastensuojelun ylitulkinnan ja viranomaisten liiallisen puuttumisen jalkoihin. On käsittämätöntä, kuinka tavallisessa arjessa elävä perhe voi joutua kohtaamaan turhaa byrokratiaa ja ylimääräisiä epäilyksiä, kun suurimmat huolenaiheet ovat meillä itse päätettävissä.

Me olemme perhe, jossa on ADHD-lapsi, kolme pientä päiväkoti-ikäistä ja rakastava vanhemmuus. Arkemme on vilkasta, mutta ei missään nimessä epätoivoista. Me hallitsemme sen – vaikka kyllä, joskus meillä väsytään, mutta kenen elämä ei olisi välillä raskasta?

Kun päiväkoti tekee ilmoituksia ”lapsen aggressiivisuudesta” ja ”huolesta perheen jaksamisesta”, se herättää kysymyksiä: miksi meidän kaltaisemme perheet joutuvat jatkuvaan valvontaan ja epäilyksien kohteiksi? Lapsen lääkityksen tuoma tasapainottomuus alussa ja arjen haasteellisuus on johtanut siihen, että meitä kohtaan kohdistetaan ylimääräistä tarkkailua. Miksi meidän perheemme, kuten monen muun, pitäisi selittää itseämme tai elämäntapaamme, joka ei ole millään tapaa vaaraksi lapselle?

Ja tässä on se suuri kysymys: Missä menee se raja, jossa lastensuojelu suojelee, ja missä vaiheessa se rikkoo perheiden luottamuksen ja itsemääräämisoikeuden?

Miksi meidän perheemme pitäisi jatkuvasti puolustella itseämme siitä, että elämme tavallista elämää? Miksi meidän pitäisi selittää, että tämä on meidän perheemme tapa, eikä se ole mikään vähemmän rakastava tai huolehtiva tapa kasvattaa lapsia? Eikö meidän pitäisi saada elää omaa elämäämme ilman, että viranomaiset asettavat meille rajoja siitä, kuinka arkemme pitäisi näyttää?

Ei meidän perheemme ole vähemmän rakastava tai huolehtivainen, vaikka ruokailu onkin joskus hieman eri aikaan. Miksi meidän pitäisi puolustella sitä, että emme syö illallista yhdessä pöydän ääressä joka ilta? Meidän perheessämme, kuten monen muun, elämme arkea, jossa ei ole tilaa täydellisyyteen – ja se on ihan ok. Ei kaikille perheille sovi se, että kaikki lapset istuvat yhtä aikaa pöydässä. Meidän perheessä ruokailu voi olla porrastettua, ja se ei ole huono asia. Joillekin lapsille se on yksinkertaisesti parempi vaihtoehto, ettei koko porukka istu samalla kertaa syömässä, koska aikataulut ja päivän rytmit eivät aina mene yksiin.

Miksi pitäisi vaatia, että jokaisen perheenjäsenen elämä ja päivittäinen rutiini noudattavat tarkasti määriteltyjä sääntöjä, jotka eivät välttämättä sovi kaikille?

Meidän lapsemme eivät pilalle siitä, että joskus illallinen on kitaran soittoa ja keskustelua jossain vaiheessa iltaa, eikä se tarkoita, että olisimme huonompia vanhempia. Miksi meidän pitäisi elää epävarmuuden ja jatkuvan tarkkailun alla, koska elämämme ei ole täydellistä? Arki ei ole aina seesteistä ja suunniteltua, mutta se ei tarkoita, että lastemme hyvinvointi olisi vaarassa. Päinvastoin – me tiedämme omat lapsemme ja miten heille parhaiten sopii. Me tiedämme, että arjen joustaminen ja joustavat ruokailuajat voivat tehdä meille kaikille hyvää.

Meidän perheemme ei ole täydellinen, mutta emme pyydäkään täydellisyyttä. Me pyydämme vain sitä, että meidät jätetään rauhaan. Arkemme ei ole huolta aiheuttavaa, se on elämää, jossa kasvatamme rakastavia, fiksuja lapsia. Miksi siis meidän perheemme pitäisi elää epävarmuuden ja jatkuvan tarkkailun alla? Miksi meidän pitäisi olla valmiita puolustelemaan elämäämme, joka ei ole kriisi – vaan normaali, vaikkakin vilkas, arki?

Tiivistelmä

Tämä kirjoitus herättää ajatuksia siitä, kuinka perheiden itsemääräämisoikeus ja normaalit arjen valinnat voivat jäädä lastensuojelun ja viranomaisten liiallisen puuttumisen varjoon. Kun viranomaiset tekevät ilmoituksia tavallisista arjen haasteista, kuten väsymyksestä tai hetkellisistä ongelmista, se saattaa luoda tarpeettoman epävarmuuden perheiden elämään. Meillä vanhemmilla on oikeus kasvattaa lapsiamme omilla ehdoillamme, ja meidän ei pitäisi joutua jatkuvasti selittelemään valintojamme. On tärkeää, että lastensuojelu keskittyy niihin perheisiin, jotka todella tarvitsevat apua, eikä luo liiallista valvontaa niille, jotka elävät normaalia, rakastavaa perhe-elämää.

Pohdittavaa

• Missä vaiheessa viranomaisten puuttuminen perheen elämään muuttuu liialliseksi?

• Kuinka voimme turvata perheiden itsemääräämisoikeuden, mutta samalla varmistaa, että apu menee sinne, missä sitä todella tarvitaan?

• Miksi yhteiskunnassa on niin suuri pelko, että perheet tekevät virheitä?

• Eikö normaali, joskus sekava arki ole osa lapsen kehitystä ja vanhemmuuden prosessia?

Tämä on meidän kokemuksemme ja mielipiteemme. Lastensuojelulaissa on niin monta näkökulmaa. On niitä, jotka pyytävät apua, mutta eivät sitä saa – ja sekin on väärin. On myös niitä, jotka oikeasti tarvitsisivat apua, mutta olosuhteet on onnistuttu piilottamaan. Vilja Eerikan ja Joensuun 4-vuotiaan tapaukset osoittavat, että lastensuojelua pitää kehittää ja parantaa, jotta tällaista ei enää tapahtuisi.

Meidän viikonloppu koostui kissan kanssa oleilusta, elokuvista ja laiskottelusta. Itse lähinnä makoilin ja katsoin vanhoja salkkareita. Syötiin pakastepizzaa ja tehtiin kinkkupiirakkaa. Isommat lapset olivat koko viikonlopun tukiperheessä. Nuorimmainen oli yhden yön mummolassa, ja tuli sitten lauantai iltaa viettämään kanssamme kotiin. Hän nautti niin huomiosta ja läheisyydestä.