”Kun maailma romahti – ja minä jäin pystyyn”
En olisi koskaan uskonut, että minusta tulisi ihminen, joka kirjoittaa näin avoimesti. Mutta tässä minä olen. En siksi, että elämä olisi nyt täydellistä – vaan siksi, että haluan näyttää, että sen ei tarvitse olla.
Olen elänyt hetkiä, jolloin maailma tuntui romahtavan ympäriltä. Kirjaimellisesti. Kodin tuho tulipalossa, joka jätti jälkeensä vain savun, hiiltyneet muistot ja pohjattoman tyhjyyden. Olen ollut äiti, jonka piti selittää lapsille, miksi kaikki tutut tavarat ovat poissa – ja miksi äidin sydän on hetken aikaa liian raskas kantaa.
Olen ollut nainen, joka ei enää tiennyt kuka hän on, kun peilistä katsoi joku väsynyt, murrettu versio itsestä. Sellainen, joka ei jaksa enää olla vahva, mutta ei myöskään uskalla olla heikko. Olen ollut se, joka puristaa kahvikupista viimeisetkin lämmön rippeet, koska se on ainoa hetki rauhaa ennen seuraavaa kaaosta.
Ja silti – tässä minä olen.
Ehkä juuri siksi.
Minua eivät tehneet vahvaksi helpot hetket, vaan ne, jotka repivät kaiken näkyvän pois. Ne, joissa oli pakko uskoa johonkin, vaikka ei tiennyt mihin. Uskoa siihen, että vielä joku päivä hengittäminen ei satu. Että vielä joskus joku näkee minut kokonaisena, eikä vain selviytyjänä.
Kirjoitan tämän, koska ehkä sinä olet nyt siinä kohtaa, jossa minä joskus olin. Siinä, missä ei näe huomista ja tämäkin päivä tuntuu liian suurelta. Haluan sanoa sinulle: sinä et ole yksin. Vaikka se tuntuisi siltä. Vaikka kaikki ympärillä olisi hiljaa ja mieli täynnä huutoa.
Sydän repeää, mutta se osaa myös parantua. Rakkautta voi löytää uudelleen – myös itseään kohtaan. Ja koti… koti voi syntyä uudelleen. Ehkä eri näköisenä, ehkä vähän vinona ja naarmuisena, mutta silti lämpimänä. Turvapaikkana.
Minä en enää ole sama kuin ennen. En ehkä koskaan tule olemaankaan. Mutta se on ihan okei. Ehkä juuri nyt, minä olen enemmän minä kuin koskaan.
Tämä kirjoitus on sinulle, joka olet kokenut liikaa – liian nuorena, liian yksin.
Sinulle, jota kiusattiin koulussa niin, että aloit itsekin uskoa olevasi jotenkin vääränlainen.
Sinulle, joka seisot nyt aikuisena samoilla käytävillä, joissa sinua katsottiin halveksuen – ja sydän värähtää yhä.
Sinulle, joka olet menettänyt kotisi, ehkä tulipalossa tai jonkun toisen väkivallassa. Kodin, jonka piti olla turvapaikka.
Sinulle, jota rakastettiin väärin – tai ei ollenkaan. Joka pelkäät ääniä, jotka toisten mielestä ovat tavallisia.
Sinulle, joka et enää jaksa selittää, miksi pienetkin asiat vievät kaiken voiman.
Minä näen sinut. Ja minä uskon sinuun.
Sinussa on yhä toivoa, vaikka elämä olisi tehnyt kaikkensa sammuttaakseen sen. Sinun tarinasi ei ole pelkkä selviytymistarina – se on tarina toipumisesta. Se on tarina ihmisarvosta, joka ei koskaan kadonnut, vaikka sinä hetkeksi uskoit niin.
Sinä et ole yksin. Et enää.
Otetaan takaisin se, mikä yritettiin meiltä viedä: arvo, ääni ja oikeus olla turvassa.
Meissä ei ole mitään rikkinäistä, jota ei voisi rakastaa. Ei mitään säröä, joka tekisi meistä vähemmän arvokkaita. Meissä on elämää, toivoa – ja lupa hengittää vapaasti.
Tässä ollaan. Ja tämä on vasta alku.
Vastaa