Pikkuhiljaa takaisin valoon
Kirjoittanut: Marissa Sormunen

Joskus tuntuu kuin kaikki pysähtyisi. Ei mitenkään kauniilla tavalla, vaan niin, että maailma muuttuu sumuksi. Meidän perheessä pysähdyttiin – sairastettiin koko poppoo. Ja jostain syystä minä olin se, jonka tauti jäi viipymään. Kuin se olisi päättänyt, että sinä saat vielä vähän pysyä paikoillasi.

En ole avannut tietokonetta viikkoihin. Ei ole ollut energiaa. Ei edes halua. Olen vain ollut – ja samalla taistellut sen tunteen kanssa, että ”en saa mitään aikaiseksi.”
Mutta kun pysähdyin katsomaan, mitä oikeasti olen tehnyt, tajusin:
Minä olen elänyt.

Olen tehnyt koruja – kivi kerrallaan, langan kautta hiljaisuuteen.
Olen antanut auringon osua kasvoihini, pihalla, sammaloituneiden tiilien vierellä.
Olen ollut lasteni kanssa. Oikeasti, aidosti läsnä.
Ollaan oltu pihalla, naurettu, oltu vaan.

Ja sitten se hetki –
lapset oppivat pyöräilemään.
Isi piti kiinni, minä seurasin silmät kostuen, ja yhdessä illassa molemmat lähtivät matkaan apupyörillä.
Se oli hetki, joka pysäytti.
Se oli hetki, joka sanoi: meidän arki elää taas.
Ja se arki on rakkainta, mitä tiedän.

Sillä välin kissani on ollut vierelläni.
Hellä, rakastava, uskollinen.
Mouruaa minut kotiin, puskee poskea vasten, kun maailma painaa.
Hän on ollut se hiljainen tuki, jota en osannut pyytää – mutta sain.

Pihatyöt ovat jatkuneet – rikkaruohot, sammalet, vanhat tiilet.
Puutarha on ollut kuin minä:
väsynyt, unohdettu – mutta täynnä mahdollisuuksia.
Nyt me molemmat heräämme.
Yksi tiili kerrallaan.
Yksi hetki kerrallaan.

En ole vielä vauhdissa.
Mutta nyt kun aurinko paistaa ja elämä tuntuu kuiskivan hiljaa:
Olen palaamassa.
Minulla on ideoita. Oppaita. Unelmia.
Haluan lenkkeillä, uida, elää.
Haluan pitää itsestäni parempaa huolta – ei siksi, että olisin rikki, vaan koska olen rakas. Arvokas. Minä.

Vaikka pientä prinsessaa ei ole tullakseen, minä voin olla itseni prinsessa.
Minä saan kukoistaa.
Haluan päästä jaloilleni, yrittäjänä, ihmisenä.
Haluan loistaa – ja minä tulen loistamaan.

Jos sinä luet tätä ja tunnet olevasi siinä sumussa, siinä pysähdyksessä –
muista: se ei ole loppu. Se on hengähdys.
Joskus pysähtyminen ei ole luovuttamista, vaan valmistautumista siihen, että pian nousee uudelleen.

Yhdessä. Tiili kerrallaan.
Valoa kohti.

– Marissa