Suunniteltu sektio – uusi alku vai uusi trauma?

Kun keskimmäiseni syntyi vuonna 2020, päätös oli jo tehty: suunniteltu sektio. Esikoisen traumaattinen synnytys oli jättänyt jälkensä syvälle, ja tämä tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Leikkaus meni hyvin, mutta silti se jätti trauman. Olin joutunut paastoamaan raskausdiabeteksen vuoksi, ja olo leikkauspöydällä oli hirvittävä. En ollut koskaan voinut niin pahoin. Oksensin ensimmäisen ruoan, pystyin nielemään vain jugurtin ja mehukeittoa. Makasin sängyssä silmiä avaamatta, täysin lamaantuneena, kun mieheni hoiti vauvaamme. Jokainen oksennus sattui haavoihin ja koko kroppaan.

Osastolla imetystä yritettiin tuputtaa, vaikka olin tehnyt päätökseni. Vauva ei ollut saanut heti maitoa, ennen kuin asia oli heidän puolestaan varmistettu. Se tuntui väärältä. En kokenut oloani äidilliseksi. Vauvan itku tuntui osastollakin musertavalta.

Raskausajan vaikeudet ja lääkityksen jatkaminen

Koska raskausaika oli ollut henkisesti raskas, sain luvan jatkaa masennuslääkitystä heti synnytyksen jälkeen. Mutta lääkkeet eivät ala toimia yhdessä yössä. Olin edelleen väsynyt, itkuinen ja epätoivoinen.

Kotiutumisen jälkeen äitini tuli avuksi, lähinnä esikoisen ja kodin kanssa. Minä nukuin, sillä jokainen liike sattui. Kun mieheni lähti parin viikon jälkeen takaisin töihin, pelko valtasi mieleni: Miten minä pärjään? Tunsin itseni huonoksi äidiksi.

Kun itku neuvolassa toi apua

Käänne tuli neuvolassa. Purskahdin itkuun, ja neuvolan täti päätti, että nyt on aika auttaa. Pääsin nopeasti mielenterveyspalvelujen piiriin, lääkitystäni vahvistettiin ja lisäksi järjestyi kotiapu: kuukauden ajan hoitaja kävi neljä tuntia päivisin auttamassa arjessa.

Usein nukuin hänen käyntinsä ajan, mutta vähitellen aloin olla enemmän läsnä. Hoidin vauvaa yhdessä hoitajan kanssa ja pikku hiljaa kiinnyin häneen. Olin heikoimmillani, mutta sain ympärilleni tukiverkon, joka kantoi.

Kiitollisuus, joka ei koskaan haalistu

Mieheni kantoi valtavan vastuun. Hän syötti vauvaa öisin, hoiti häntä iltaisin ja jaksoi, vaikka teki samalla kokopäivätyötä. Hänen rakkautensa ja voimansa pitivät meidät kasassa. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. ❤️

Miksi tästä pitäisi puhua enemmän?

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan liian vähän. Se on asia, jota moni äiti häpeää turhaan. Mutta se ei ole äidin vika. Se ei tee kenestäkään huonoa äitiä.

Mitä nopeammin masennus huomataan ja apua saadaan, sitä vähemmän kärsivät niin äiti kuin koko perhe. Jokainen päivä ilman apua on liian pitkä.

Oireita, joista kannattaa olla tarkkana

Synnytyksen jälkeinen masennus voi näkyä monella tavalla:

– jatkuva väsymys, joka ei helpotu nukkumalla

– lohduttomuus ja itkuherkkyys

– tunne, ettei jaksa tai kykene hoitamaan vauvaa

– vauvan itku tuntuu ylitsepääsemättömältä

– tunne, ettei kiinny vauvaan

– kiinnostuksen puute kaikkeen, mikä ennen tuntui tärkeältä

– toivottomuuden tai riittämättömyyden tunne


Jos tunnistat nämä itsestäsi tai läheisestäsi, apua kannattaa hakea heti.

Tsemppi ja toivo jokaiselle äidille

Sinä et ole yksin. Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole häpeä – se on sairaus, joka tarvitsee hoitoa ja ymmärrystä. Oikealla tuella voit toipua ja löytää jälleen ilon arkeen ja vauvan läheisyyteen.

Äitiys ei ole täydellisyyttä. Äitiys on rakkautta, selviytymistä ja joskus myös sitä, että uskaltaa pyytää apua. 💛