Minä en ole luovuttanut, vaikka välillä siltä tuntuu

Jos joku katsoisi elämääni ulkopuolelta, se saattaisi näyttää aika tavalliselta.

Täällä on koti. Neljä lasta. Pyykkikasoja. Likaisia astioita. Kengät väärissä paikoissa. Leluja lattialla. Jääkaappi, josta pitäisi taas keksiä jotain syötävää. Kauppalistoja, laskuja, lasten menoja, neuvoloita, Wilma-viestejä ja sitä ikuista kysymystä: mitä tänään syödään?

Välillä joku itkee. Välillä joku nauraa niin, että koko talo raikuu.

Ja sitten on minä.

Äiti, joka yrittää pysyä kaiken perässä.

Nainen, joka yrittää välillä muistaa, kuka hän oli ennen kuin hänestä tuli se ihminen, jota kaikki muut tarvitsevat.

En minä ole aina tiennyt, miten tähän päädyttiin.

Tai ehkä tiedänkin.

Elämä vain tapahtui.

Yksi asia johti toiseen. Unelmia tuli, osa toteutui ja osa jäi matkalle. Syntyi lapsia. Rakennettiin kotia. Tehtiin töitä. Yritettiin yrittää. Yritettiin jaksaa. Välillä onnistuttiin ja välillä ei.

Ja sitten tuli päiviä, jolloin tajusin, etten enää oikein tiennyt, miten minä itse voin.

Olin vain väsynyt.

Sellaisella tavalla väsynyt, johon nukkuminen ei aina auta.

Väsynyt siihen, että pitäisi jaksaa. Väsynyt siihen, että pitäisi saada asioita hoidettua. Väsynyt siihen, että raha-asiat pyörivät mielessä. Väsynyt siihen, että oma pää ei aina ole minun puolellani. Väsynyt siihen, että joskus aivan tavallinenkin lähteminen kodin ulkopuolelle voi tuntua suuremmalta asialta kuin muiden on helppo ymmärtää.

Ja kaikesta huolimatta aamulla pitää nousta.

Koska lapset eivät voi odottaa, että äidillä on parempi päivä.

He tarvitsevat aamupalan.

He tarvitsevat vaatteet.

He tarvitsevat apua.

He tarvitsevat syliä.

He tarvitsevat äidin, vaikka äiti itse tarvitsisi välillä jonkun, joka ottaisi hänet syliin.

Tämä on asia, josta äitiydestä puhuttaessa puhutaan aivan liian vähän.

Siitä, että voit rakastaa lapsiasi niin paljon, että rintaa puristaa, ja silti välillä toivoa, että saisit olla hetken ihan yksin.

Ei siksi, ettet rakastaisi heitä.

Vaan siksi, että olet ihminen.

Minä rakastan lapsiani enemmän kuin osaan edes kunnolla kirjoittaa.

Mutta minä olen myös ollut niin väsynyt, että olen miettinyt, miten ihmeessä tästä päivästä selvitään.

Ja ehkä juuri silloin olen ajatellut olevani huono äiti.

Nykyään yritän ajatella toisin.

Huono äiti ei ole se, joka väsyy.

Huono ihminen ei ole se, joka tarvitsee apua.

Eikä elämässään epäonnistunut ole se, jonka talous ei näytä hyvältä Excel-taulukossa.

Minun elämäni ei nimittäin tällä hetkellä näytä miltään täydelliseltä Excel-taulukolta.

On laskuja.

On huolia.

On asioita, jotka pitäisi saada järjestykseen.

On tulevaisuus, josta en pysty aina näkemään kuin muutaman metrin eteenpäin.

Joskus tekisi mieli sanoa, että minä haluaisin vain yhden vuoden ilman jatkuvaa huolta.

Vuoden, jolloin voisi hengittää.

Vuoden, jolloin ei tarvitsisi miettiä jokaista euroa.

Vuoden, jolloin voisi keskittyä rakentamaan jotain hyvää ilman, että jokaisen uuden ajatuksen takana seisoo kysymys siitä, onko tähän oikeasti varaa.

Mutta samaan aikaan minussa on joku itsepäinen pieni osa, joka ei suostu kuolemaan.

Se osa, joka saa uusia ideoita silloin, kun järki sanoo, ettei kannata. Se osa, joka haluaa kirjoittaa. Se osa, joka haluaa tehdä jotain omaa.

Se osa, joka innostuu Canva-projektista, blogitekstistä, uudesta ideasta tai siitä, että ehkä jostain omasta voisi joskus tulla vielä jotain.

Se osa, joka katsoo keskeneräistä työtä ja ajattelee:

Entä jos minä sittenkin pystyn tähän?Ehkä juuri siksi en ole luovuttanut.

Minä olen vain välillä ollut niin väsynyt, etten ole pystynyt näkemään seuraavaa askelta.

Se on eri asia.

Olen joskus ajatellut, että muiden elämä etenee ja minun elämäni junnaa paikallaan.

Katson ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän mitä tekevät. Heillä on ura. Säästöjä. Hienot kodit. Suunnitelmat. Matkoja. Harrastuksia. Kauniita kuvia elämästä.

Ja minä saatan istua kotona keskellä lasten tavaroita ja miettiä, miksi minulla ei tunnu olevan mitään valmista.

Mutta sitten pysähdyn.

Minulla on neljä lasta. Minä olen rakentanut perheen.

Olen selvinnyt asioista, joista en olisi joskus uskonut selviäväni.

Olen kaatunut ja noussut uudelleen. Useamman kerran.

Ehkä minun saavutuksiani ei vain voi mitata samalla mittarilla kuin jonkun toisen.

Ehkä minun tämänhetkinen elämäni ei ole epäonnistunut. Ehkä se on selviytymistä. Ja selviytymisen keskelläkin saa haaveilla. Minä haaveilen edelleen.

Se on ehkä yksi tärkeimmistä asioista, joita olen itsestäni oppinut.

Minä voin olla väsynyt ja silti haaveilla.

Voin pelätä rahojen riittämistä ja silti suunnitella tulevaisuutta. Voin olla epävarma itsestäni ja silti tehdä jotain uutta.

Voin olla keskeneräinen ja silti olla arvokas.

Minä en halua enää odottaa sitä päivää, jolloin olen täydellinen ihminen ennen kuin saan aloittaa elämäni. Koska sellaista päivää ei tule.

Ensin ajattelin, että sitten kun jaksan paremmin.

Sitten kun raha-asiat ovat kunnossa.Sitten kun paino on pudonnut. Sitten kun koti on siisti. Sitten kun lapset ovat isompia.

Sitten kun elämä on rauhallisempaa. Sitten. Aina sitten.

Mutta entä jos minun elämäni tapahtuu juuri nyt?

Tässä sotkussa.

Näissä keskeneräisissä suunnitelmissa. Näissä liian lyhyissä yöunissa.Näissä kauppareissuissa, joille lähdetään väsyneenä.

Näissä lasten halauksissa. Näissä hetkissä, jolloin yksi lapsi nauraa ja toinen huutaa ja vauva tarvitsee syliä ja samalla puhelin soi.

Ehkä tämä onkin elämä. Ei välivaihe.

Ei odotushuone. Vaan tämä.

Minä en halua enää hävetä keskeneräisyyttäni.

En halua piilottaa sitä, että minulla on huonoja päiviä. En halua esittää, että kaikki on hyvin silloin kun ei ole.

Enkä halua myöskään rakentaa itsestäni sellaista kuvaa, jossa olen aina vahva. Koska en minä aina ole.

Joskus minä olen todella heikko. Joskus itken.

Joskus suutun. Joskus makaan sängyssä ja ajattelen, etten jaksa enää yhtään mitään.

Joskus haluaisin vain, että joku muu päättäisi hetken puolestani, mitä tehdään seuraavaksi.

Mutta sitten tulee jokin pieni hetki.

Lapsi tulee syliin. Joku nauraa.

Kahvi maistuu pitkästä aikaa hyvältä. Aurinko tulee pilvien välistä.

Metsä on hiljainen.

Tai saan jonkin pienen asian tehtyä, jota olen siirtänyt viikkokausia.

Ja yhtäkkiä huomaan, että elämässä on edelleen jotain. Ei suurta.

Ei täydellistä. Mutta jotain.

Ja ehkä toivo on juuri sitä.

Ei sitä, että uskoo kaiken muuttuvan hetkessä hyväksi.

Vaan sitä, että vaikeimmankin päivän keskellä jossain sisällä on pieni ajatus: Ehkä huomenna on vähän helpompaa.

Minä en tiedä, miltä elämäni näyttää vuoden päästä.

En tiedä, mitä kaikkea tulee tapahtumaan. En tiedä, mitkä tämänhetkisistä huolista ovat silloin enää merkityksellisiä. En tiedä, toteutuvatko kaikki haaveeni.

Mutta minä haluan antaa itselleni mahdollisuuden nähdä sen.

Haluan nähdä, mitä tapahtuu, jos en luovuta.

Jos jatkan kirjoittamista. Jos jatkan yrittämistä.

Jos jatkan uusien asioiden kokeilemista. Jos rakennan itseäni vähitellen takaisin.

En ehkä tarvitse suurta elämänmuutosta.

Ehkä tarvitsen vain paljon pieniä muutoksia.

Yhden asian kerrallaan. Yhden aamun. Yhden päivän. Yhden päätöksen. Yhden uuden mahdollisuuden.

Ja jos kaadun, nousen myöhemmin.

Jos en jaksa tänään, yritän huomenna.

Jos suunnitelma ei toimi, teen uuden. Jos joku ovi sulkeutuu, etsin toisen.

Enkä enää halua ajatella, että olen epäonnistunut vain siksi, että elämäni ei ole mennyt suunnitelmien mukaan.

Ehkä juuri ne mutkat ovat tehneet minusta tämän ihmisen.

Minun ei tarvitse olla valmis. Minun ei tarvitse olla paras versio itsestäni.

Minun ei tarvitse näyttää muille, että pärjään. Minun tarvitsee vain olla rehellinen itselleni.

Ja juuri nyt totuus on tämä: Minä olen väsynyt.

Minua pelottaa välillä. Minä olen välillä hukassa.

Minulla on asioita, jotka ovat pahasti kesken. Mutta minä olen myös tässä.

Minä rakastan. Minä haaveilen.

Minä yritän.

Minä kirjoitan. Minä suunnittelen.

Minä aloitan uudelleen.

Ja kaikesta huolimatta minussa on vielä se pieni, itsepäinen usko siihen, että elämästä voi tulla hyvä.

Ei täydellinen. Ei helppo.

Ei samanlainen kuin muiden.

Vaan minun.

Ehkä se onkin tarpeeksi suuri tavoite.

Ja jos joskus tulevaisuudessa katson tätä aikaa taaksepäin, toivon muistavani yhden asian.

En sen, kuinka paljon olin jäljessä. En niitä asioita, jotka jäivät tekemättä.

En niitä laskuja, joita pelkäsin. En niitä päiviä, jolloin makasin väsyneenä ja mietin, miten jaksan.

Vaan sen, että kaikesta huolimatta jatkoin.

Että vaikka välillä luulin luovuttaneeni, en oikeasti ollut sitä tehnyt.

Minä olin vain levännyt hetken. Kerännyt voimia.

Itkenyt vähän. Hengittänyt.

Ja sitten yrittänyt uudelleen.

Sillä minä en ole luovuttanut.

Enkä ehkä koskaan ollutkaan.

Olen vain ollut ihminen, joka on yrittänyt selvitä elämästään samalla kun opettelee uudelleen elämään sitä.

Tänään uskallan sanoa sen ääneen

Tänään uskallan sanoa, että olen VÄSYNYT.

En vain vähän väsynyt. Vaan sillä tavalla, että tuntuu kuin omat paristot olisivat aivan tyhjät.

Kolme poikaa olivat juuri pidennetyn viikonlopun tukiperheessä. Sen olisi pitänyt tarkoittaa lepoa. Hiljaisuutta. Omaakin aikaa. Mahdollisuutta nukkua ja kerätä voimia.

Mutta eivät ne paristot latautuneet.

Koska olihan meillä Hilla.

Pieni vauva, joka on ihana ja rakas ja minun pieni tyttöni. Mutta vauva on silti vauva. Hän tarvitsee äitiä yöllä ja päivällä. Syliä, ruokaa, hoivaa, huomiota. Hän ei ymmärrä, että äiti tarvitsisi nyt vähän pidemmän tauon.

Eikä hänen tarvitsekaan.

Mutta minä saan silti sanoa, että olen väsynyt.

Tänään tuntuu siltä, että haluaisin vain olla peiton alla.

En saada mitään aikaiseksi. En suorittaa.

En järjestellä elämää. En miettiä huomista.

En ratkaista raha-asioita, suunnitelmia tai sitä, mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä.

Haluaisin vain olla hetken hiljaa.

Ja jos se tarkoittaa sitä, että olen peiton alla vauvan kanssa, niin olkoon niin.

Ehkä Hilla nukkuu omassa sängyssään tai ehkä hän tuhisee kainalossa. Ehkä minä suljen silmäni samalla kun pidän häntä lähellä.

Enkä tee tänään mitään muuta.

Koska ehkä lepo ei aina tarkoita sitä, että saa olla yksin.

Ehkä joskus lepo on sitä, että saa olla juuri sen ihmisen kanssa, jota rakastaa eniten, eikä tarvitse hetkeen yrittää olla mitään muuta.

Tänään minä en tarvitse uusia suunnitelmia.

En tarvitse tsemppipuhetta. En tarvitse muistutusta siitä, kuinka paljon vielä pitäisi tehdä.

Tänään minä tarvitsen peiton. Ja vähän lepoa.

Huomenna voin taas yrittää.

Tänään minä saan vain olla väsynyt.

Ja ehkä juuri sen myöntäminen on yksi pieni askel kohti sitä, että jonain päivänä jaksan taas vähän enemmän.