Kun toisen elämäntyö on vaakalaudalla – pienyrittäjyys, suurperhe ja selviytymisen noidankehä

Joskus raskainta ei ole kantaa omia huoliaan, vaan katsoa vierestä, kun rakas ihminen yrittää pitää kiinni kaikesta siitä, minkä eteen hän on tehnyt vuosia töitä.

Edellisessä kirjoituksessani kerroin siitä, miltä tuntuu elää suurperheenä taloudellisen epävarmuuden keskellä. Siitä, kuinka jokainen euro lasketaan, laskuja mietitään etukäteen ja arjesta yritetään selvitä päivä kerrallaan.

Mutta tällä kaikella on myös toinen puoli. Se puoli, joka ei välttämättä näy ulospäin. Se, mitä tapahtuu silloin, kun perheen elanto on sidoksissa pienyritykseen, jonka tulevaisuus alkaa näyttää päivä päivältä epävarmemmalta.

Tällä kertaa haluan kirjoittaa pienyrittäjyydestä hieman toisesta näkökulmasta. Yrittäjän puolison näkökulmasta. Siitä, miltä tuntuu seurata vierestä, kun oman miehen elämäntyö on vaarassa, vaikka halua tehdä töitä, yrittää ja onnistua olisi edelleen.

💔 Kun näet toisen yrittävän, mutta et voi tehdä hänen puolestaan enempää

On raskasta katsoa vierestä, kun toinen yrittää löytää ratkaisuja tilanteeseen, jossa vaihtoehdot alkavat käydä vähiin.

Kun näet, kuinka hän miettii, laskee, suunnittelee ja yrittää keksiä vielä yhden keinon jatkaa. Kun tiedät, ettei halu tehdä töitä ole kadonnut. Ei ole kadonnut ammattitaito, ylpeys hyvin tehdystä työstä eikä halu elättää omaa perhettä.

Mutta mahdollisuudet alkavat loppua.

Olen miettinyt, miltä miehestäni mahtaa tuntua, kun yritys, jota on rakennettu ja jonka eteen on tehty töitä, on tilanteessa, jossa sen tulevaisuus on miltei taputeltu.

Kun yrittäjänä joutuu katsomaan omaa työtään ja miettimään, ettei ehkä onnistunutkaan siinä, mitä alun perin tavoitteli. Että yrityksestä ei kasvanutkaan sellaista, jolla voisi turvallisesti elättää perheensä.

Yrittäjä voi alkaa kokea epäonnistuneensa, vaikka olisi tehnyt kaikkensa.

Ja puolisona sitä toivoisi voivansa sanoa jotakin, mikä poistaisi sen tunteen. Jotakin, mikä saisi toisen näkemään, ettei hänen arvonsa ihmisenä tai puolisona riipu yrityksen tuloksesta.

Mutta mitä sanot silloin, kun et itsekään tiedä, miten tästä jatketaan?

Olet ehkä jo pitkään yrittänyt mielessäsi valmistautua siihen, että yritystoiminnasta täytyy luopua. Olet pyöritellyt asiaa, käynyt läpi vaihtoehtoja ja yrittänyt hyväksyä mahdollista lopputulosta.

Jossain vaiheessa alat ehkä jo sisäistää ajatuksen.

Mutta vaikka järki alkaisi hyväksyä tilanteen, ei sydän tule perässä.

Ei siitä noin vain päästetä irti, mihin on laitettu vuosia elämästään.

🛠️ Kun haluaisit tehdä töitä, mutta sinulla ei ole enää välineitä siihen

Meillä yrityksen tilanne ei ole vain kysymys asiakkaiden löytämisestä tai siitä, ettei töitä olisi tarjolla. Yksi isoimmista ongelmista on hyvin konkreettinen: koneet ja työvälineet.

Mitä pienyrittäjä tekee, kun työkoneet hajoavat eikä uusia ole varaa hankkia?

Kun ainoa ruohonleikkuri alkaa olla siinä kunnossa, ettei sen varaan voi enää rakentaa tulevia kesäkausia. Kun tiedät, ettei se välttämättä kestä enää viittä kesää, eikä nurmikonleikkuuta voi luvata asiakkaille loputtomiin.

Entä metsätyöt?

Mies haluaisi keskittyä niihin kunnolla. Tehdä työtä, jossa olisi mahdollisuus oikeasti tienata yrittäjänä. Mutta vanhat koneet ja välineet hajoavat yksi toisensa jälkeen.

Kunnolliseen, laadukkaaseen ja kestävään raivaussahaan tai moottorisahaan ei ole rahaa. Ja vaikka sopivia työmahdollisuuksia olisi, millä ne työt tehdään?

Sitten tulevat polttoaineet. Niiden hinnat nousevat, ja jokainen työkeikka vaatii entistä tarkempaa laskemista. Kuinka paljon työstä jää oikeasti käteen sen jälkeen, kun polttoaineet ja muut kulut on maksettu?

Joudut jopa miettimään, onko metsätyö enää taloudellisesti kannattavaa.

Pitäisi tehdä töitä, jotta voisi ansaita rahaa. Mutta jotta voisi tehdä töitä, pitäisi ensin olla rahaa.

Siinä on jo yksi noidankehä valmiina.

❄️ Kun alat toivoa lunta taivaalta

Tänä vuonna huomaan ajattelevani talvea aivan eri tavalla.

Toivon runsaslumista talvea. Sellaista, että lunta tulisi oikein kunnolla. Että puhelin soisi, töitä alkaisi tulla ja lumenpudotuksia riittäisi.

Kunpa tulisi samanlainen talvi kuin kolme vuotta sitten.

On aika erikoista, että joutuu toivomaan runsasta lumimäärää siksi, että perheen yrityksellä olisi mahdollisuus selvitä.

Mutta pienyrittäjälle sää ei ole aina vain sää. Se voi tarkoittaa töitä tai tyhjää kalenteria, laskutettavia tunteja tai sitä, ettei seuraavasta työkeikasta ole mitään tietoa.

Ja vaikka kalenteri olisi tyhjä, laskut eivät katoa mihinkään.

Joskus sitä huomaa toivovansa asioita, joita moni muu ehkä toivoo aivan päinvastoin. Meille runsasluminen talvi voisi tarkoittaa mahdollisuutta jatkaa. Mahdollisuutta saada töitä, maksaa laskuja ja hengittää edes hetken hieman vapaammin.

❤️ Asiakkaiden kiitokset kantavat, mutta eivät maksa laskuja

Kaiken tämän keskellä on kuitenkin jotakin, mikä auttaa jaksamaan.

Asiakkaat.

Se palaute, jonka mies saa hyvin tehdystä työstä. Kiitokset, tyytyväiset asiakkaat ja tunne siitä, että omaa työtä arvostetaan.

Puolisona on ilo nähdä, kuinka hyvä palaute voi tuoda hymyn kasvoille. Kuinka onnistunut työ ja asiakkaan tyytyväisyys antavat uskoa siihen, että omalla tekemisellä on merkitystä.

Ne sanat voivat kantaa pitkälle. Ne voivat auttaa nousemaan seuraavanakin aamuna ja lähtemään töihin, vaikka edellisenä iltana olisi jälleen laskettu euroja ja mietitty, miten ihmeessä tästä selvitään.

Mutta tässä on myös surullinen ristiriita.

Vaikka asiakas olisi kuinka tyytyväinen, vaikka työn jälki olisi kuinka hyvää ja palaute kuinka lämmintä, se ei maksa yrityksen velkoja.

Se ei korjaa rikkoutunutta konetta. Se ei tuo rahaa tilille eikä pysäytä kasvavaa laskupinoa.

Voi onnistua työssään ja olla silti taloudellisesti tilanteessa, jossa yrityksen jatkaminen on vaarassa.

Ja juuri se tekee tästä niin vaikeaa.

👨‍👩‍👧‍👦 Yrityksen huolet eivät jää työpaikalle

Kun yrittäjänä elät suurperheen arkea, yrityksen ongelmat eivät jää työpäivän päätteeksi työpaikalle. Ne tulevat kotiin.

Ne ovat mukana ruokapöydässä, iltaisin, viikonloppuisin ja silloin, kun pitäisi pystyä keskittymään aivan muihin asioihin.

Meillä on neljä lasta. He eivät ole vastuussa aikuisten huolista, eivätkä heidän pitäisi joutua kantamaan niitä harteillaan.

Lasten pitäisi saada olla lapsia. Leikkiä, nauraa, kasvaa ja elää turvallista arkea.

Samalla pitäisi pystyä olemaan hyvä puoliso. Puhua muustakin kuin laskuista, veloista ja yrityksen tulevaisuudesta. Olla läsnä, kuunnella ja jakaa arjen pieniä iloja.

Mutta miten sammutat omat ajatuksesi, kun tiedät, että perheen taloudellinen tilanne on sidoksissa yritykseen, jonka tulevaisuus on epävarma?

Miten olet huoleton, kun tiedät ulosottovelan kasvavan, mutta työt eivät kasva samaa tahtia?

Puolisona haluaisi auttaa, tukea ja löytää ratkaisuja. Haluaisi pystyä sanomaan, että kyllä tästä selvitään.

Mutta joskus ei ole vastauksia itselläkään.

Ja siinä kaiken keskellä pitäisi silti elää tavallista perhe-elämää. Tehdä ruokaa, pestä pyykkiä, huolehtia lapsista ja yrittää muistaa, että elämässä on muutakin kuin seuraavan eräpäivän odottaminen.

💸 Miksi nykyään kaikesta pitää maksaa?

Joskus tuntuu, että nykymaailmassa jopa hengittäminen pitäisi kohta laskuttaa.

Käyt pissillä – maksu.

Juot vettä – maksu.

Nukut – maksu.

Luet kirjaa – maksu.

Pidät ruokatauon – maksu.

Kaikella on hintansa.

Ja kun kyseessä on yrittäjäperhe, jokaisen työn tekemiseen liittyy vielä omat kulunsa. Polttoaineet, koneet, huollot, vakuutukset, verot, kirjanpito ja kaikki ne pienet ja suuret menot, joita ilman yritys ei toimi.

Samaan aikaan perheen pitäisi elää. Lasten pitäisi saada ruokaa, vaatteita ja mahdollisuus harrastaa. Kodin laskut pitäisi maksaa. Pitäisi olla mahdollisuus joskus ostaa jotakin ylimääräistäkin ilman, että siitä seuraa uusi laskutoimitus ja huono omatunto.

Ja sitten joku saattaa ihmetellä, miksi pienyrittäjä ei vain tee enemmän töitä.

Tekisi varmasti.

Jos olisi mitä tehdä. Jos olisi millä tehdä. Jos jokainen tehty työtunti mahdollistaisi sen, että yritys voisi oikeasti nousta jaloilleen.

🔄 Noidankehä, josta on vaikea löytää ulospääsyä

Tässä tilanteessa pahinta ei välttämättä ole edes yksittäinen lasku tai rikkoutunut kone.

Pahinta on se, että kaikki tuntuu liittyvän toisiinsa tavalla, josta on vaikea päästä irti.

Töitä pitäisi saada, jotta voisi maksaa velkoja. Velkoja pitäisi saada maksettua, jotta taloudellinen tilanne helpottuisi. Talouden pitäisi helpottua, jotta voisi hankkia työvälineitä. Työvälineitä pitäisi olla, jotta voisi ottaa vastaan töitä ja ansaita rahaa.

Mutta mistä aloitat, kun kaikki vaatii rahaa, jota ei ole?

Ja kun yrityksen tulevaisuus on vaakalaudalla, vaakalaudalla tuntuu olevan paljon muutakin. Perheen turvallisuuden tunne, usko tulevaan ja käsitys siitä, millaiseksi elämä oikein muodostuu.

En tiedä, miten tämä tarina päättyy.

En tiedä, löytyykö vielä jokin ratkaisu, jonka avulla yritystoimintaa voisi jatkaa. En tiedä, onko edessä luopuminen vai vielä yksi yritys nousta jaloilleen.

Mutta tiedän, ettei mieheni haluaisi luovuttaa. Hän haluaisi tehdä töitä. Hän haluaisi jatkaa sitä, minkä eteen on tehnyt vuosia töitä.

Ja minä puolison roolissa toivoisin, ettei kaikki päättyisi tähän.

En siksi, että yrittäminen olisi aina ihanaa tai että uskoisin kaiken järjestyvän pelkällä positiivisella asenteella. Vaan siksi, että tiedän, kuinka paljon tähän kaikkeen on laitettu aikaa, työtä, ajatuksia ja toivoa.

Joskus yrittäjän rinnalla eläminen tarkoittaa sitä, että yrität pitää yllä toivoa silloinkin, kun et tiedä, mistä sitä enää löytyisi.

Minä en haluaisi nähdä, että mieheni joutuu luopumaan työstään siksi, ettei hänellä ole enää mahdollisuutta tehdä sitä. Hän ei haluaisi luopua. Hän haluaisi vain saada tehdä töitä.

Ja joskus tuntuu, että se on nykyään jo aivan liikaa pyydetty.