Jos joku olisi sanonut minulle vuosia sitten, että kirjoittaisin jonain päivänä elämänkerran, olisin nauranut – tai itkenyt, riippuen päivästä. Minä en ole koskaan ollut se, joka kertoo tarinansa ääneen. Olen ollut se, joka kantaa, joka selviää, joka peittää omat arvet ja auttaa muita. Mutta nyt on aika rikkoa se hiljaisuus.

Tämä ei ole pelkkä selviytymistarina. Tämä on kertomus siitä, miten elämä voi hajota ja jatkua silti. Miten sydän voi särkyä tuhanteen osaan – ja lyödä yhä.

Tämä on tarina kiusaamisesta, joka opetti, miten voi olla huoneessa täynnä ihmisiä ja silti tuntea itsensä näkymättömäksi. Se on tarina tulipalosta, joka vei kodin ja jätti jäljelle vain tuhkaa. Se on tarina menetyksistä, unelmista, jotka murtuivat käsiin, ja vuosista, jolloin mietin, onko tässä kaikessa enää mitään järkeä.

Mutta se on myös tarina niistä hetkistä, jotka tekivät kaikesta sen arvoista.

Elämäni kauneimmat hetket, vaikka maailma oli rikki

Häät. Se päivä, jolloin maailma tuntui hetken verran täydelliseltä. Kun katsoin silmiin ihmistä, jonka kanssa olin valmis jakamaan kaiken – hyvässä ja pahassa, vaikka silloin en vielä tiennyt, kuinka paljon pahaa maailma ehtisi antaa. Se hetki, kun käsi tarttui käteen ja lupasi, ettei koskaan päästä irti.

Lapseni. Jokainen syntymä, jokainen pieni hetki, jolloin sydämeni tuntui pakahtuvan siitä, että olin saanut jotain näin arvokasta. Vaikka kuinka rikki olin itse, he olivat ehjiä. Heidän naurunsa, heidän pieni kätensä minun kädessäni. Niissä hetkissä oli jotain niin puhdasta, että halusin jäädä niihin ikuisesti.

Lomat. Pakopaikat arjesta, hetket, jolloin maailma ei vaatinut mitään. Auto täynnä tavaraa ja päämäärä tuntematon. Ranta, jonka hiekassa piirreltiin sydämiä, tai vuokramökki, jossa kukaan ei miettinyt, mitä huomenna tapahtuu. Siinä oli elämää ilman painoa, ilman taakkaa – edes hetkeksi.

Toivo, vaikka sen varaan ei aina uskalla laskea

Tämä kirja ei ole kaunis tarina siitä, miten kaikesta selvittiin ehjänä. Tämä kirja kertoo, miten elämä voi viedä sinut pohjalle, repiä sinut rikki ja silti pakottaa jatkamaan.

Mutta se kertoo myös niistä hetkistä, jolloin kipu ei ollut koko totuus. Siitä, miten kaikesta huolimatta on hetkiä, jotka kannattelevat.

Ja ehkä, vain ehkä, joku muu löytää tästä tarinasta itsensä. Ehkä joku, joka on särkyneenä yksin pimeässä, voi nähdä edes pienen valon.

Vaikka se valo olisi vain kuppi kahvia – joka tällä kertaa saattaa jopa olla lämmin.

Elämänkerta julkaistaan kesään mennessä – odotan innolla, että pääsen jakamaan tämän matkan kanssanne.