Se Ilomantsin pieni kylä, joka oli kotini lapsuudessani. Muistan sen niin kirkkaana ja värikkäänä, vaikka en silloin vielä ymmärtänyt yhteisöllisyyttä tai sitä, mitä se edes tarkoittaa. En tuntenut sen merkitystä, sillä olin niin nuori, ja kaikki ympärilläni oli vain osa arkea, osa maailmaa, jossa kasvoin. Kylä oli minulle paikka, joka oli täynnä ihania, mutta myös kipeitä muistoja, jotka jäivät sydämeeni.

Kesäillat järven rannalla kavereideni kanssa olivat täynnä naurua ja elämää. Ilomantsin järven vedet, jotka heijastivat ilta-auringon kultaisia säteitä, olivat paikka, jossa tunsin olevani vapaa. Uimme, nauroimme ja nautin joka hetkestä. Nuo hetket olivat yksinkertaisuutta parhaimmillaan – ei kiirettä, ei huolia, vain ystäviä ja luonto. Mopolla kylärinkiä ajaminen kaveri kyydissä ilman kypärää tuntui hetkeltä, jossa maailma oli meidän, eikä mitään muuta tarvittu.

Kesät mökillämme metsän keskellä, joen rannalla, olivat toista maailmaa. Se oli paikka, jossa aika pysähtyi. Vesi virtasi kovana, mutta sen ääni rauhoitti mielen. Onkiminen ja mustikoiden syöminen, metsässä leikkiminen ja sieniretket – ne olivat hetkiä, jolloin olin osa luontoa, osa jotain suurempaa. Kalastusleirit Koitereella olivat kesän kohokohtia, ja ne jäivät sydämeeni vuosiksi. Vesi, taivas ja yhteinen hiljaisuus kantoivat muistoja, jotka tuntuvat vieläkin suloisilta, vaikka vuosia on kulunut.

Sukulaiseni mökki järven rannalla oli maailman kaunein paikka. Siellä me leikimme muiden sukulaisten lasten kanssa, aamusta iltaan, järvessä ja maalla. Se oli paikka, jossa nauru kaikui ja joka päivä oli täynnä auringon paistetta ja hyvää mieltä. Sukujuhlia, joissa kuunneltiin valssia, tanssittiin ja naurettiin. Ihan pieniä hetkiä, mutta niitä, jotka loivat elämän kokonaisuutta. Näissä hetkissä oli rakkautta, yhteyttä ja lämpöä, joita ei voi löytää muualta.

Koulun retket paikallisille nähtävyyksille olivat myös osa tätä kauneutta. Niissäkin oli aina pieni seikkailu, mutta eniten mieleen jäi se tunne, että me kaikki olimme osa tätä yhteisöä, joka oli niin rakas ja tärkeä. Rippikoulu Taivalmajan kauniissa maisemissa oli kokemus, joka jäi muistoihin, sillä se merkitsi itsenäistymistä ja oman elämän suunnan löytämistä. Se oli paikka, jossa koin syvää yhteyttä sekä itseeni että luontoon.

Seurakunnan kerhoissa olin villi ja tuhma, mutta aina oli hauskaa. Ne olivat paikkoja, joissa tunsin kuuluvani johonkin suurempaan, ja vaikka välillä olinkin leikillisesti tottelematon, oli se silti paikka, jossa tunsin itseni tärkeäksi.

Juhannuskokot ja kesäteatteri Möhkössä olivat kesän taikaa. Ne hetket tuoksuivat metsältä ja savulta, ja juhannusilta oli täynnä tunnelmaa, jota ei voi verrata mihinkään. Näissä tilaisuuksissa tuli mieleen kuinka tärkeää on jakaa ilot ja surut yhteisön kanssa – ja löytää sitä valoa, joka yhdistää.

Pogostanhiihdoissa jakamassa mehua hiihtäjille oli pieni, mutta suuri hetki. Muistan sen riemun, kun hiihtäjä otti juuri minun kädestäni mukin. Se oli hetki, jossa kaikki tunsi yhteyttä toisiinsa, ja pienikin ele sai aikaan iloa.

Kävellessäni kylämme katuja pitkin ja metsäreittiä Toivonlahdesta Hutunniemeen, muistan vauhdikkaat kesät. Pyöräilin pitkin kylän polkuja, ja jokainen kiitävä hetki tuntui huolettomalta ja täynnä iloa. Itikat lentelivät ympärillä, ja kesän lämpö syleili minua, mutta ei koskaan riittävästi estääkseen pyöräilyn huolettomuuden.

Lehtovaaran hiihtoladut olivat minulle lapsena tärkeitä. Muistan kuinka tykkäsin hiihtää isän kanssa, tunsin raikkaan ja kirpeän pakkasen ihollani. Se oli ihanaa – hiljaisuutta, kylmää ilmaa ja metsän tuoksua. Lapsena olin peloton. Lähdin yksin omalta pihaltamme metsään, hiihtämään pitkin suota ja metsää. Kävin kaukana, nautin siitä, miten maailma ympärilläni oli hiljainen ja rauhallinen. Metsässä linnut lauloivat ja se tuoksui puhtaalta. En pelännyt silloin mitään. Mutta nyt aikuisena, ajatellessani samoja metsiä, tuntuu, että susien pelko on tullut osaksi tätä maisemaa, eikä enää uskaltaisi kulkea sinne yksin.

Möhkö, pieni kylä, josta meillä on monia muistoja, on myös paikka, jossa historia on jättänyt jälkensä. Möhkön rautaruukki ja sen jäänteet ovat täynnä menneiden aikojen tarinoita. Pienen lapsen silmin ei ymmärtänyt, mitä ne todella merkitsivät, mutta muistan, kuinka Möhkön maisemat olivat avarat ja kauniit, täynnä luontoa, joka huokui rauhaa ja ikiaikaisuutta. Luonto täällä on niin puhdasta ja kaunista, että tuntui kuin olisin kulkenut satumaassa, vaikka en silloin osannut sitä nimittää.

Kylämme jokainen katu, jokainen rakennus, huokuu menneiden vuosien muistoja. Ihania ja kipeitä. Niitä, jotka muovaavat meitä, vaikka emme aina tiedä, miksi. Pieni lapsi ei silloin vielä osaa nimetä tunteitaan, mutta jollain tavalla se kaikki jäi osaksi itseäni. Ilomantsi oli osa minua ja minä osa sitä.

Ilomantsi ei ole vain kylä, se on elämäntapa, joka on muovannut minua ja joka edelleen vaikuttaa siihen, kuka olen tänään. Täällä kasvu ei ole pelkästään fyysistä – se on myös henkistä ja tunteellista. Kylämme, vaikkakin pieni, on täynnä voimaa ja kauneutta, joka näkyy joka puolella. Se ei ole vain paikka, jossa kasvaa, vaan myös paikka, joka kasvattaa.

Ilomantsin ainutlaatuinen luonto on jättänyt jälkensä minuun, ja sen kauneus, rauha ja syvyys ovat opettaneet minulle tärkeitä elämän arvoja. Täällä ymmärsin, mitä on elää luonnon kanssa, ei sen yläpuolella. Metsien hiljaisuus ja järvien kirkas vesi opettivat arvostamaan yksinkertaisuutta, rauhallisuutta ja hetkessä elämistä. Tämä ei ole paikka, jossa kiire on läsnä – täällä aikaa ei tarvitse mitata, vaan sen voi antaa kulua luonnollisesti. Kylän yhteisöllisyys, vaikka en sitä silloin täysin ymmärtänytkään, oli aina läsnä, hiljaa mutta voimakkaasti.

Tänään, aikuisena, ymmärrän, kuinka tärkeitä nämä kokemukset olivat. Ilomantsi opetti minulle, miten tärkeää on juurtua omaan maahan, omaan yhteisöön ja oman elämän alkuperään. Vaikka joskus olin pieni ja pelkäsin yksin metsään lähtemistä, opin myöhemmin, kuinka tärkeää on antaa itselleen tilaa kasvaa ja oppia omista rajojen tunnistamisesta. Yhteisön tuki oli aina siinä, hiljaisena ja läsnäolevana, vaikka en silloin sitä tajunnut.

Tulevat sukupolvet toivottavasti oppivat arvostamaan Ilomantsin hiljaisuutta, sen luonteen vahvuutta ja yhteisön merkitystä. Täällä on opittu, kuinka tärkeää on hoitaa luontoa ja toisiaan – kuinka vahvuus ei ole yksilöiden voimaa, vaan yhteisön tukea. Toivon, että nuoremmat voivat kokea saman rauhan ja yhteisöllisyyden, joka minulle jäi tästä kylästä, mutta myös ymmärtävät sen kauneuden, joka piilee yksinkertaisissa hetkissä. Toivon, että he muistavat, kuinka tärkeää on olla yhteydessä luontoon ja ihmisiin ympärillään, ja kuinka kunkin sydämessä asuva muisto voi kantaa koko elämän ajan.

Ilomantsi on se paikka, jossa olen kasvanut ja joka on jättänyt jälkensä sieluuni. Se ei ole vain pieni kylä kartalla – se on suuri osa minua, ja toivon, että tulevat sukupolvet ymmärtävät ja arvostavat sen merkityksen.