Hiljaisuuden panssari – suojautumisen mallit lapsuudesta

Kuvittele tilanne: joku puhuu sinulle kiireisenä, ehkä hieman kireällä äänellä. Ei huutamalla, mutta niin, että äänessä on tietty paino. Minulle riittää, että sävy kuulostaa negatiiviselta – se pysäyttää minut kuin kylmä tuuli keskellä kaunista päivää. Sisäinen lapseni herää, ja kaikki menee lukkoon. En vastaa. En tiedä, mitä sanoa. Ja mitä pidempään pysyn hiljaa, sitä enemmän toinen osapuoli turhautuu.

Kun katson menneisyyteeni, ymmärrän, mistä tämä kumpuaa. Lapsena suojautuminen oli selviytymiskeino. Jos pysyttelin hiljaa ja vetäydyin, olin turvassa. Se oli tapa piilottaa oma herkkyys, ettei kukaan satuttaisi sitä. Mutta nyt aikuisena tämä hiljaisuuden panssari vaikeuttaa vuorovaikutusta, erityisesti tilanteissa, joissa tarvitsisi todella kohdata toisen ihmisen tunteet ja sanoa jotain vaikeaa.

Mielikuvituksen maailma – selviytymistä yksinäisyydestä

Muistan myös, miten vietin paljon aikaa yksin lapsuudenkotini suojissa. Kaverit olivat harvassa, ja pitkät iltapäivät täyttyivät omista leikeistäni. Niiden keskellä opin korvaamaan yksinäisyyttä mielikuvituksella. Joskus kerroin kavereille tarinoita tapahtumista, joita ei oikeasti ollut – se oli tapa tuntea, että elämässäni tapahtui jotain erityistä. Totuus oli, että olin yksin. Vain minä, omat ajatukseni ja hiljaisuus.

Tämä tapa loi silti jotain kaunista: mielikuvitukseni kehittyi rikkaaksi, mutta samalla rajat todellisen ja kuvitellun välillä hämärtyivät. Nyt aikuisena huomaan, että jotkin lapsuudesta muistamani tapahtumat eivät ehkä ole tapahtuneetkaan. Ne ovat syntyneet pienen tytön mielessä, joka kaipasi kuuntelijaa.

Riippuvuuden tunnelukko – pelkoa ja kaipuuta parisuhteessa

Lapsuudesta mukaan tarttui myös riippuvuuden tunnelukko – tunne siitä, että tarvitsen toista selviytyäkseni. Tämä tunnelukko näkyy etenkin parisuhteessani. Jos puolisoni on etäinen tai hiljainen, sisäinen lapseni herää ja pelko yksinjäämisestä nousee pintaan. Silloin voin olla ylikorjaava: etsin hyväksyntää, kyselen liikaa, olen liian kiinni. Toisaalta, joskus vetäydyn – kuin testatakseni, välittääkö hän tarpeeksi tullakseen perässäni. Näistä lapsuuden kokemuksista kumpuavat reaktiot voivat haastaa parisuhdetta, mutta samalla ne ovat myös opettaneet paljon siitä, miten tärkeää on olla tietoinen omista tunteistaan.

Äitinä hukutan rakkauteen – menneisyys opettaa rakastamaan

Kun minusta tuli äiti, lapsuuden kokemukset tulivat esiin uudella tavalla. Haluan antaa lapsilleni kaiken sen, mitä itse kaipasin. Halailen ja pussaan heitä, kerron, miten tärkeitä he ovat. Haluan heidän tuntevan olonsa rakastetuiksi, nähdyiksi ja hyväksytyiksi. Mutta samalla annan liian helposti periksi. Jos lapseni pyytää jotain ja tiedän, ettei se ole järkevää, saatan silti suostua – vain siksi, etten halua nähdä heidän pettyvän.

Toisaalta mietin, opettaako tämä heille sitä, mitä todella haluaisin heidän oppivan: elämän rajoja ja pettymyksen sietämistä? Tiedän, että tasapaino rakkauden ja rajoittamisen välillä on tärkeää, mutta joskus menneisyyden kokemukset vievät vallan.

Vaikenemisen malli – vaikeus puhua ja kohdata

Vaikka kaipasin lapsena kuuntelijaa, opin myös vaikenemaan. Vaikeneminen oli turvapaikka – tapa vältellä konflikteja ja väärinymmärryksiä. Nyt aikuisena huomaan, miten syvälle tämä on juurtunut. En soita koskaan puhelimella kenellekään. En osaa jutella kevyitä kuulumisia edes sukulaisten kanssa. Small talk tuntuu vieraalta ja vaikealta, ja puhelut puolituntemattomien kanssa vaativat valtavasti henkistä energiaa. Tämä vaikenemisen malli on yksi niistä asioista, joita yritän tietoisesti harjoitella.

Helppo tie – lapsuudesta opittu malli

Toinen lapsuudesta kantautunut malli on se, että opin saamaan asiat helposti. Jos jotain halusin, sain sen. En joutunut odottamaan tai kamppailemaan. Tämä on jättänyt jälkensä myös aikuisiän haasteisiin. Vaikeina hetkinä huomaan toivovani, että asiat ratkeisivat ilman suurta vaivaa – että elämä antaisi vastauksia helpoimman kautta.

Sisäinen lapsi osana arkea

Sisäinen lapseni elää arjessani yhä vahvasti. Hän on se pieni. haavoittuva puoli, joka suojautuu, vetäytyy ja kaipaa hyväksyntää. Hän on samalla se, joka muistuttaa herkkyyden kauneudesta – siitä, miten paljon rakkaus ja empatia merkitsevät, mutta myös siitä, miten tärkeää on oppia antamaan niitä ensin itselleen.

Mietittävää sinulle

Kun katson elämääni, huomaan monia lapsuudessa opittuja tapoja, jotka yhä määrittävät minua. Mutta mitä enemmän niistä tulee tietoiseksi, sitä enemmän voin vaikuttaa siihen, miten niiden annan ohjata elämääni.

Entä sinä? Mitä lapsuudessa opittuja malleja kannat mukanasi? Näkyvätkö ne tavassasi suhtautua muihin, reagoida tilanteisiin tai kohdella itseäsi? Ja ennen kaikkea – voisitko antaa sisäiselle lapsellesi tilaa tulla kuulluksi? Hänellä on ehkä paljon sanottavaa.

Vaikka menneisyyden kokemukset muovaavat meitä, ne eivät määrittele meitä lopullisesti. Meillä on mahdollisuus oppia ja kasvaa. Kysynkin: mitä sinä haluaisit oppia itsestäsi tänään?