Miltä lapsiperheen koti oikeasti näyttää? 🤍

Jos joku kysyisi minulta miltä kuvittelin lapsiperhearjen näyttävän ennen lapsia, olisin ehkä vastannut jotain kaunista. Rauhallisia aamuja, lämmin kahvi, siisti koti ja lapset leikkimässä sovussa. Sellainen pehmeä ja harmoninen elämä.
Todellisuus naurattaa vähän.

Meillä asuu kolme poikaa ja neljän kuukauden ikäinen tyttövauva. Ja suurimman osan ajasta elämä näyttää siltä, että joku etsii kadonnutta sukkaa, joku rakentaa autoista parkkitaloa keskelle olohuonetta, joku huutaa, joku itkee ja minä mietin että joinko minä sen aamukahvin vai lämmitinkö sitä vain neljä kertaa ja unohdin taas.
Silti. En vaihtaisi tätä mihinkään.

👦🏻 Ukko – oma maailma ja suuret tunteet

Esikoinen viihtyy paljon omissa oloissaan. Hän pelaa, piirtää, katsoo ohjelmia ja uppoutuu omiin maailmoihinsa tavalla jota välillä ihan ihailen. Hän ei tarvitse jatkuvasti seuraa vaan löytää tekemistä ja viihtyy yksinkin. Joskus katselen sitä ja mietin miten rikas mielikuvitus pienellä ihmisellä voi olla.

Mutta samaan aikaan hän kokee kaiken isosti. Jos jokin ei mene suunnitelmien mukaan tai jokin tuntuu epäreilulta, tunteet tulevat voimalla. Ääni muuttuu korkeaksi ja kiihtyy nopeasti. Välillä tuntuu että sekunneissa ollaan tilanteessa jossa koko maailma on romahtanut.

Ja rehellisesti – joskus väsyttää olla se aikuinen joka yrittää pysyä rauhallisena silloin kun toisella tunteet ottavat vallan.
Mutta sitten tulee taas niitä hetkiä kun näkee kaiken sen herkkyyden siellä alla. Sen miten valtavalla sydämellä toinen elää ja kokee.

Ja vaikka päivässä olisi ollut sata muistutusta ja monta syvään hengitystä, iltaisin minä silti ajattelen että voi miten rakas tuo pieni ihminen on.

🩷 Väinö – rakastava pieni pyörremyrsky

Viisivuotias aloittaa pian eskarin ja tuntuu ihan mahdottomalta että niin iso vaihe on jo edessä.
Hän on meidän hassuttelija. Sellainen joka keikkuu tuolilla, pomppii, pelleilee ja keksii jatkuvasti jotain. Joskus myös näyttää pikkuveljelle vähän turhan innokkaasti mallia siitä mitä ei ehkä kannattaisi tehdä.

Mutta voi sitä tunnetta.
Jos häntä kielletään tai asiat eivät mene hänen mielen mukaan, maailma pysähtyy hetkeksi. Suuttumus voi olla valtava. Tulee huutoa, itkua, tavaroiden paiskomista ja joskus seinätkin saavat osansa. Ja välillä minä mietin että mistä noin pienessä ihmisessä voi olla noin paljon tahtoa.

Ja sitten yhtäkkiä sama lapsi tulee halaamaan. Silittää pikkusiskoa niin varovasti että sydän sulaa. Hakeutuu syliin. Nojaa kylkeen ja sanoo rakastavansa.
Siinä hetkessä unohtuu aika nopeasti ne seinän potkimiset.

🚗 Onni – uhmaiän pieni asiantuntija

Kolmevuotiaalla taas on vahvoja mielipiteitä elämästä.
Jos veljellä on lelu, se on juuri se mitä pitää saada. Ei väliä vaikka omat lelut olisi levitetty ympärille. Jos tarjotaan muovilusikka, ei käy. Pitää saada iso haarukka. Vanukkaaseen. Koska ilmeisesti ruokailuvälineillä on suuri merkitys elämässä.

Ja kaikki mitä isot veljet tekevät, pitää tehdä myös. Jos pyöräillään, pyöräillään täysillä. Jos hypitään, hypitään mukana. Jos joku saa hullun idean, tämä pieni ihminen on jo puolivälissä toteuttamassa sitä.

Mutta samalla hän on niin äidin poika kuin olla voi.
Halauksia tulee päivän aikana monta. Pusuja myös – välillä niin innokkaasti että ne osuvat suoraan suulle ennen kuin ehtii reagoida. Ja jos tulee paha mieli, silloin ei auta mikään muu kuin päästä äidin viereen nojaamaan.
Sellainen pieni lämmin pää olkapäätä vasten.

Ja kaikki kiire unohtuu hetkeksi.

👶🏻 Hilla – pieni vauva suuren rakkauden keskellä

Sitten on meidän Hilla.
Neljä kuukautta vanha pieni ihminen joka seuraa tätä meidän porukkaa välillä hyvin mietteliään näköisenä.
Hän hymyilee paljon. Höpöttää. Kuolaa. Harjoittelee nauramista ja katselee veljiään kuin yrittäisi ymmärtää millaiseen perheeseen oikein tuli.

Ja pojat rakastavat häntä.

He käyvät silittämässä, kurkkimassa vaunuihin ja kertomassa päivän tapahtumia. Välillä vähän liian läheltä ja vähän liian innokkaasti, mutta rakkaudella.
Ja minä katson niitä kaikkia välillä vähän väsyneenä mutta sydän täynnä.

🚲 Ne kaikkein parhaat hetket

Jos kysyisi meidän pojilta mikä on parasta elämässä, vastaus olisi varmaan pyöräily.
Ei isot reissut.
Ei kalliit elämykset.
Vaan ilta, pyörät ja se tunne kun saa mennä.

Ja minä kävelen vauvan kanssa vähän väsyneenä perässä. Mietin mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä kotona ja muistanko edes mitä olin tekemässä ennen kuin joku huusi äiti.

Ja sitten pysähdyn katsomaan.
Lapset nauraa.
Aurinko paistaa.
Joku näyttää temppua pyörällä.

Ja minä ajattelen että ehkä tämä on juuri sitä.
Ei täydellistä.
Ei siistiä.
Mutta täyttä elämää.

🤍 Lopuksi

Meidän koti ei ole hiljainen eikä aina kovin järjestyksessä.
Täällä huudetaan, nauretaan, kiukutellaan, halataan, pyydetään anteeksi, kuolataan ja rakastetaan.
Ja vaikka välillä väsyttää niin paljon että tekisi mieli mennä hetkeksi yksin vessaan istumaan…
niin en minä oikeasti tätä vaihtaisi pois.
Koska tämä meteli.
Nämä pienet ihmiset.

Tämä meidän tavallinen, sotkuinen, rakas elämä.
Se on ihan minun lempipaikka maailmassa. 🤍