– olenko huono äiti, jos lapset ovat hoidossa?

Meidän lapsilla on tukiperhe. Ja tiedätkö mitä? Olen siitä ihan mielettömän kiitollinen. Mutta aina löytyy joku, joka pyörittelee päätään: ”Jos niitä lapsia on hankkinut, niin kai ne täytyy itse hoitaa.” Niinpä. Kai pitäisi. Mutta tiedän myös, että jos aina yritän ”itse hoitaa”, minua ei kohta ole enää hoitamassa ketään.

Joskus mietin: Olenko huono äiti, kun kaipaan omaa aikaa? Kun välillä ihan oikeasti haluan viikonlopun, jossa herään ilman yöllisiä itkuja, nautin hiljaisuudesta ja ehkä jopa… no, syön rauhassa?

(Ja tarkoitan oikeasti rauhassa, en sellaista, missä joku kiipeää keittiönpöydälle ja toinen karjuu ”MÄ HALUAN KETCHUPPIA!!!”).

Oma aika. Onko se liikaa pyydetty? Kaipaan viikonloppuja, joissa saan olla ihan vain minä. Käydä suihkussa rauhassa – ehkä jopa pestä hiukset kahdesti, jos siltä tuntuu. Löhötä sohvalla katsomassa elokuvia, jotka eivät ala sanoilla ”Olipa kerran prinsessa” ja pääty loputtomiin lauluihin, joita lapset laulaa kuukausia myöhemmin.

Mutta tiedätkö, mitä välillä huomaan? Syyllisyyden hiipivän mukaan. Silloin, kun lapset ovat juuri lähteneet tukiperheeseen ja minä nojaan keittiönpöytään kahvikupin kanssa, ihanassa hiljaisuudessa. ”Pitäisikö minun tuntea itseni huonoksi äidiksi?” Mutta ei. Ei pitäisikään.

Arki on rakkauden maraton

Tiedän, että äitiys on täysipäiväinen työ. Mutta tämä työ ei koskaan pääty. Aamusta iltaan – ja yöhön – olen se henkilö, joka tekee ruoat, pesee hampaat (tai ainakin uhkailee, että ne pestään), pakkaa reput, lohduttaa, nauraa, pyyhkii, pesee, siivoaa ja laulaa tuutulauluja.

Mutta kukas minusta huolehtii? Milloin viimeksi joku teki minulle ruokaa? Kerran luulin, että äitienpäivänä saan levätä, mutta siinäpä se olikin minä itse, joka leipoi kakun, siivosi sotkut ja vieläpä osti ruusut itse itselleni. (Niin, ja kakku oli kyllä ihan hyvää, mutta ei se ihan ”yllätys” ollut, jos ymmärrät, mitä tarkoitan.)

Lapsivapaan luksus

Tukiperheemme on kuin pelastusliivi – sillä erotuksella, että pelastusliivissä ei lue ”Huono Äiti”. He ovat mahdollistaneet sen, että voimme hengähtää. Aiemmin me käytimme lapsivapaat romanttisesti: kylpylälomia, kynttiläillallisia ja rentoa nautiskelua. Nykyään, noh, raha ei riitä siihen. Mutta tiedätkö, mitä me tehdään? Möllötetään kotona, katsotaan Netflixiä ja syödään pakastepizzaa sohvalla. Ja tiedätkö mitä? Se on ihan täydellistä.

Vaikka joskus mietin, miksi en kaipaa enää ”oikeaa elämää”, tajuan, että tämä on sitä, mitä juuri nyt tarvitsen. Lepoa. Hiljaisuutta. Sohvaa. Ja ehkä vähän sitä pakastepizzaa.

Mutta saanko pyytää sitä omaa aikaa? Kyllä, kaipaan omaa aikaa. Mutta tiedätkö, miksi? Koska me vanhemmat olemme paljon enemmän kuin vain äitejä ja isiä. Olemme vaimoja, miehiä, ystäviä, sisaruksia, joskus jopa (salaisesti) bileiden kuningattaria. Olemme ihmisiä, joilla on unelmia ja tarpeita.

Olen oppinut, että ei ole itsekästä laittaa omaa happinaamaria ensin. Jos en pidä itsestäni huolta, en jaksa huolehtia muista. Ja se, että pidän viikonlopun lapsivapaata, ei tee minusta vähemmän rakastavaa äitiä. Se tekee minusta äidin, joka jaksaa olla läsnä, lohduttaa ja rakastaa vähän paremmin.

Joten jos sinäkin mietit, onko oma aika väärin, vastaan näin: Me emme ole yli-ihmisiä. Me olemme vain ihmisiä. Ja meillä on lupa hengähtää.

(Ja hei, jos joskus joku tarjoaa sinulle valmiin kakun ja ruusut, ota ne. Lupaan, että olet sen ansainnut.)

Tämmöisiä mietteitä keskiviikkoon – inspiroituneena mm siitä, kun itselle on niin vaikea saada sosiaalihuollosta apua omiin harrastuksiin. Kyllä lasten harrastamista tuetaan vaikka ja mistä, mutta entäs vanhemmat? Minä jaksoin toitottaa harrastuksista, lasten ja itseni, kunnes viimein sain taisteltua itsellenikin tukea harrastamiseen – eli uimiseen. Nyt, kun lapsista ei tarvitse maksaa uimahallille mitään, voin käyttää vaikka jokapäivä lapsiani uimassa, kun on uimakortti itsellä.

Nää on niitä #arjenpieniäiloja