Sittemmin Pogostan yläkoulu ent. Parppein koulu

Kirjoitelmani on teille, joita kiusaaminen tavalla tai toisella koskettaa. Ja teille, joille vanha, muistorikas Pogostan yläkoulu (Parppein koulu) on osa menneisyyttä.

POGOSTAN YLÄKOULUSSA

Oli vuosi 2009 kun päätin 9. luokan. Kai? Olin käynyt alakouluni pienessä kyläkoulussa Hattuvaarassa. Oli jännittävää mennä 7. luokalle noin 100 oppilaan kouluun, kun koko lyhyen ikäni olin ollut muutaman kymmenen oppilaan koulussa. Kyläkoulussa luokallani oli ollut vain kaksi minun lisäkseni, ja yhtäkkiä minulla olikin jo 20 luokkakaveria. Nyt vanha Pogostan yläkoulu (ent. Parppein koulu) on saanut purkutuomion, ja koulu puretaan vuoden 2024 aikana.

Koulu tuntui suurelta, melu ahdisti. Ruokalassa oli ahdasta, ja tunsin kävellessäni katseita selässäni. Eikä ne olleet ystävällisiä. Mietin – mikä ihme minussa on vikana. Miksi ihmiset nauravat minulle?

Opettajat tuntuivat mukavilta. Meidän luokan luokanvalvoja oli vanha, herttainen nainen, joka tuntui alusta alkaen ystävälliseltä ja välittävältä opettajalta. Hän oli kuvaamataidon opettaja, ja rakastin hänen tuntejaan. Vaikken tuntenut olevani kovin hyvä piirtäjä, ja monella luokkakaverillani oli paljon hienompia teoksia. Sain silti aina kehuja opettajalta, ja se tuntui lohdulliselta. En saanut kavereita luokastani. Olin yleensä aina yksin, ja joskus ryhmätöissä minutkin huomioitiin. Harvemmin kyllä sain edes suuta auki. Oppitunnit kului tunnista toiseen omissa maailmoissani. Piirtelin kirjat ja vihkot täyteen höpöjuttuja. Joskus piirroksiani ja kirjoituksiani sai toiset oppilaat käsiinsä – siitäkös se riemu kiusaajille alkoikin, kun pääsivät näyttämään töherryksiäni kaikille. Silloin, kun minulle ei luokassa naurettu – olin näkymätön.

Jossain vaiheessa 7. luokkaa sain ystäviä. Meidän ystävä porukkamme oli pieni, ja koostui luultavasti koulun kiusatuista. Ei se minua haitannut, koska minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin. Minua jopa kiinnosti mennä kouluun, kun näin kavereitani ja sain kertoa murheistani. Näimme joskus myös vapaa-ajalla ja juttelimme paljon tietokoneella.

Kiusaaminen

Jouduin silmätikuksi jo eskarissa. Minä pelkäsin koulussa, jo 6 vuotiaana. Kymmenen vuotta kestin, ja otin kaiken pahan niskaani. Koko koulutaival jätti minuun henkiset arvet. Ja nyt koitan päästä yli. Tiedän, että pääsen yli. Olin lapsena yksin, ilman aikuisen tukea. Mutta kokemukset ovat tehneet minusta vahvemman. Vahvan leijonaemon, joka taatusti on läsnä lapsilleen – ja taatusti, minä puutun!

En muista missä vaiheessa yläastetta oloni paheni, ja rupesin purkamaan oloani väärin tavoin. Silvoin usein sormenpääni verille, ja kouluun mennessä laittelin laastarit haavoihin. Usein koulun vessassa, vedin saksilla viiltoja käsivarsiini – niitä peitellessä se aika sitten menikin. Jossain vaiheessa ilmeisesti ystäväni kertoivat terveydenhoitajalle, ja minut haettiin kesken oppitunnin puheille. Voi että nolotti. En tiedä missä kuplassa silloin elin, kun en muista niistä ajoista paljon mitään. Ja nyt kun mietin, niin varmasti itse pahensin itsetuhoisuudellani kiusaamista ja syrjintää. Jouduin sitoutumaan koulupsykologin käynteihin, ja minusta ne olivat hirveitä ja turhia istuntoja. En pitänyt psykologista ollenkaan, meillä ei kemiat kohdanneet. Muistelen, että vastailin kysymyksiin kierrellen ja mahdollisimman lyhyesti ja töykeästikin. En koskaan itkenyt. En koskaan itkenyt koulussa.

Harvoin kerroin opettajille kiusaamistilanteista. Kerran kuitenkin jouduin istuntoon parin kiusaajan kanssa. Eihän siitä ollut hyötyä kuin hetken. Sitten se palasi – pahempana.

Yläasteella minulta ei särjetty eikä viety mitään. Kiusaaminen oli lähinnä nauramista, ilkkumista, syrjimistä ja huutelua. Aina liikuntatunneilla jäin viimeiseksi, kun joukkue jäsenet valittiin. Minua ei kukaan ikinä valinnut. Vaikka tiesin, etten ollut missään liikuntalajissa hyvä, lähinnä kömpelö, se silti tuntui pahalle. Usein, kun en vaikka osunut pesiksessä palloon, sain kuulla taustalta naurua. Se satutti – ja särki jotain minussa.

Aloin elää omassa, keksityssä maailmassa. Keksin elämääni ihan satujuttuja. Kerroin osan myös kavereilleni – ja taisin uskoa niihin itsekin. Ehkä se paremman ja mielenkiintoisemman elämän keksiminen itselle oli pakokeinoni ja tapani helpottaa oloa. Satumaailmassani minulla oli poikaystävä, jonka kanssa tein kaikkea mukavaa ja elin normaalia elämää – tunsin olevani jollekin rakas – vaikka vain mielikuvituksissani.

Jossain vaiheessa minulla oli monen kuukauden täydellinen lukkiutuminen. En avannut suutani kuukausiin kavereilleni. Pystyin kyllä elehtimään, joskus nauramaan. Mutten puhunut kasvotusten yhtään mitään. Vain äidilleni, kotona saatoin puhua. Pikku hiljaa onneksi aloin taas puhumaan, ja elämä normalisoitui.

En päässyt kiusaamisesta eroon edes vapaa-ajallani. En voinut liikkua kylillä tai nuorisotalolla ilman ilkkuvia katseita, nauruja. Kerran minulle oli tehty pila – peruna mopon pakoputkessa! Enhän minä reppana voinut kuvitellakaan, että kukaan menisi niin pitkälle, että sabotoisi toisen kulkuvälinettä. Ja enhän minä ymmärtänyt mopoista mitään, miten olisin tuonkaan voinut tajuta siinä tuskaillessa. Nolona sitten soitin isäni hakemaan minut mopoineni, kun en löytänyt syytä mopon mykkyydelle. Nostaessamme mopoa auton lavalle huomasimme ylimääräistä pakoputkessa. No, eipä siinä mitään, eikun kotia. Asiaa ei sen enempää enää käsitelty eikä siitä puhuttu.

Muistan, ettei vanhempani koskaan ottaneet kiusaamista puheeksi, eikä viiltelyä eikä mitään. Ihan kuin ongelmani olisi lakaistu maton alle. En tiedä edes, että soittiko kukaan koululta ikinä äidilleni. Jos soitti, niin minä en tiennyt siitä enkä kuullut siitä – tänäkään päivänä.

Vaikka yläkoulussa olostani on kulunut jo liki 15 vuotta, niin tietyt muistot tulevat mieleeni kuvina. Kun kävelen kotiini kirkkotietä pitkin, ja kun ohitan linja-autoaseman. Usein pysähdyn katsomaan aikaa, kun olin nuori ja villi. Näen sieluni silmin ystäväni nauramassa kanssani Pubbilon vieressä kulkevilla rappusilla. Näen, ystäväni ja itseni polttamassa maasta poimittuja tupakan jämiä milloin minkäkin nurkan takana piilossa. Tunnen sydämessäni puristavan tunteen, kun satun törmäämään kaupassa kouluaikaisiin kiusaajiin. Ja lämmöllä muistelen linja-automatkoja kotiin, kun sain istua ja nauraa kavereiden kanssa vielä hetken lisää ennen kotiin paluuta.

Muutama viikko takaperin päätin kysyä, saisinko mennä kuvaamaan purettavaa yläkoulua ja muistelemaan menneitä. Kun sain luvan, päätin heti toimia. Ehkä pääsisin menneisyyden kanssa sopuun, ja voisin antaa anteeksi. Niin itselle, kuin kiusaajille. Ja yhteiskunnalle – joka ei tarpeeksi ajoissa reagoi kiusaamistilanteisiin. Kiusaaminen on tabu – joka pitäisi saada yhteiskunnasta pois.

Tässä vaiheessa haluan sanoa kokemuksen rinta äänellä, että jos sinua kiusataan tai huomaat, että lastasi kiusataan koulussa – PUUTU! Mikäli koulun henkilökunnan kanssa ei yhteisymmärrys meinaa pelata, niin älä luovuta. Jossain vaiheessa asiasi menee perille, ja kiusaamiseen puututaan myös koulun puolelta. Aina ei opettajat huomaa, eivätkä ole tietoisia asiasta. Mitä varhaisemmassa vaiheessa kiusaaminen saataisiin loppumaan, sitä paremmin lapsi voisi ja saisi parhaimman mahdollisimman lapsuuden, eikä kärsisi aikuisena enää lapsena tulleista traumoista.

Mielestäni myös se on kiusaamista, kun katsoo vierestä jonkun kiusaamista. Se ei ole oikein, olisi rohkeutta ja urheaa puuttua tilanteeseen, kun jotakuta kiusataan – syrjitään tai ilkutaan. Monet minunkin tapauksessa, olivat juuri näitä sivusta katsojia. Alussa muuttaessani takaisin Ilomantsiin, käännyin aina pois päin, kun huomasin jonkun epämiellyttävän menneisyydestä. Etenkin parista ihmisestä tulee edelleen suorastaan kuvottava olo, se vastenmielisyys ja koppavuus edelleen heistä huokuu sekä se heidän paremmuuden tunteensa on jotain käsittämätöntä. Tai – voihan olla että kuvittelen, ja minusta vain siltä tuntuu, mutta joka tapauksessa, ne ajat ja ihmiset edelleen piinaa minua henkisesti. Joskus saatan edelleen nähdä painajaisia sen jälkeen, kun olen joutunut kyseisiin ihmisiin törmäämään.

Ja ehkä, olen toivonut anteeksipyyntöä – edes yhtä, pienen pientä. Ei sillä, että se muuttaisi mennyttä, mutta se muuttaisi tulevaa. Se auttaisi eteenpäin. Se saisi minut uskomaan, että ihmiset voi muuttua – oppia virheistään. Kasvaa.

Enkä todellakaan ymmärrä, käsitä miten ihminen voi elää itsensä kanssa, jos/kun tietää miten paljon on loukannut ja murtanut kiusaamisella jonkun sydäntä.

Minä jouduin saman ihmisen kiusattavaksi läpi kouluikäni. Siitä asti, kun menin eskariin. 9. luokalle saakka. Ala-asteella siihen vielä aika ajoin puututtiin, kun sain näkyviä vammoja. Kun yläkoulussa kiusaaminen oli lähinnä henkistä murtamista, ei enää kukaan aikuinen nähnyt sitä ahdinkoani.

Mikä tekee minut surulliseksi? No, minusta on surullista huomata, miten kiusaaminen jatkuu sukupolvelta toiselle. Tuntuu, että kiusaajien lapsista tulee myös kiusaajia. Aina ei näin ole. Surullista on myös se, miten vakavat seuraukset kiusaamiseksi tulemisella voi olla. Itsemurhat ovat lisääntyneet. Moni lapsi, aikuinen on yksinäinen.

Klikkaa seuraavasta linkistä, mikäli aihe sinua koskettaa, ja haluat lisätietoja sekä ohjeita eri tilanteisiin. Sivustolla on kattavasti tietoa eri kiusaamismuodoista ja niiden tunnistamisesta. https://koulukiusaaminen.fi/ohjeita-koulukiusatuille

VIERAILU POGOSTAN YLÄKOULUSSA – HYVÄSTIT

Oli kaunis päivä kun saavuin vanhan yläkoulun ulko-ovelle. Siellä minua vastassa oli koulua pitkään hoitanut kiinteistönhoitaja. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, ja kehotti katselemaan kaikessa rauhassa.

Ensiksi menin katselemaan koulun ruokalaa ja vastapäätä ollutta kotitalouden luokkaa. Seinille oli jo ehditty töhertää sekä kirjoitella, ja paikat ammottivat tyhjyyttään. Siellä täällä oli tavaroita levällään, ja huomasi kyllä, että kiinteitä kalusteita oli irrotettu uuteen kouluun käyttöön. Koska tämä rakennus oli menossa purkuun, ei pintoja ollut säälitty yhtään, vaan sieltä täältä sai huomata rikkinäisiä pintoja. Harmitti kovin, kun en jo viime vuonna käynyt kuvaamassa, kun suurin osa kalusteista oli vielä niillä sijoillaan, eikä irrotettuna huutokauppaa varten.

Käytävällä olevat lukolliset oppilaiden kaapit rehottivat auki, ja osa oli vääntyneitä. Mutta olipa nostalgista nähdä ne samat lokerot, jotka oli itse siellä ollessani.

Kellarikerrokseen mennessäni ehkä jopa ahdistuin, kun huomasin samojen lokeroiden olevan vielä paikallaan. Joka syksy koulun alkaessa vaihtui kaapisto luokan mukaan uuteen. Muistelisin, että joskus jouduin lapasia ja muita ulkovaatteitani etsimään, kun ne eivät olleet siellä minne jätin ne.

Jatkoin matkaani kellarin käytävää pitkin. Ensimmäisenä vastaan tulikin rikottu lasiovi. Kellari haisi vahvasti, ja oli jo raskaampaa hengittää. Käytävä oli synkkä ja kostean oloinen, mutta lähdin silti peremmälle. Eipä siellä oikein näkemistä ollutkaan, joka tilassa oli vanhoja kalusteita säilytyksessä.

Lähdin kellarin toisesta päästä nousemaan henkilökunnan portaita pitkin ylempiin kerroksiin. Vastassani oli henkilökunnan taukotiloja mm. keittiöväen ja siivoojien. Verhot oli melkein jokaisessa tilassa paikallaan, ja vaatekasoja siellä täällä. Tunnelma oli aavemainen.

Toiseen kerrokseen mennessäni vastassani oli ensimmäisenä kuihtuneet kukat käytävän päässä suuren ikkunan edessä. Tunsin sydämeni muljahtavan ympäri, kun astelin ikkunan eteen. Katselin ulos tuttuja maisemia. Pihalla ei näkynyt ketään ja aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla. Silloin 15 kesäisenä tässä sitä istuttiin nappikuulokkeet korvilla.

Seuraavaksi astelin ilmeisesti rehtorin tilaan, joka oli opettajainhuoneen vieressä erikseen. Opettajien ovesta astuttuani sisään muistin kuinka isot tilat opettajilla oli. Ruokailutilat olivat erikseen, siellä oli useampi wc ja pienempiä tiloja eri toiminnoille. Samoista tiloista pääsi myös aamukuulutus huoneeseen, jossa jokainen luokka vuoronperään piti aamuohjelman koko koululle. Eli soittivat valitsemansa musiikin cd-levyltä ja mahdollisesti lukivat kirjoittamansa jutun tai tervehdyksen.

Opettajien tiloista löytyi vielä paljon materiaaleja. Oli oppikirjoja sekä muita opetusmateriaaleja ja -videota. Ja voinen sanoa, että eri vuosikymmeniltä löytyi jotakin. Nämä kyseiset kuvan 3 oppikirjaa olivat minun perusopetus-aikani käytössä. Pidin kovasti matematiikan kirjoista ja sen tehtävistä, mutta kemia minulle ei mennyt päähän, vaikka millainen kirja olisi ollut. Mielestäni kirja oli ehkä liian vaikea selkoinen, liian pitkillä teksteillä.

Poistuessani opettajien tiloista huomasin ohittaneeni monta luokkaa, ja palasin käytävän perälle mistä aloitin. Käytävän päässä perällä sijaitsi terveydenhoitajan tilat. Taisi myös opon tilat olla siinä vieressä. Tässäkös vaiheessa niitä muistoja alkoi tulvia mieleeni, eivätkä ne olleet mitään onnen välähdyksiä menneisyydestä.

Muistelin, kuinka minua raahattiin käsistä pitäen kesken tunnin terveydenhoitajan luokse. Voi sitä häpeää mitä tunsin. En muista mitä puhuimme, muistan vain sen tunteen mikä minulla oli päällä – ahdistus, häpeä. Mutta voin kertoa, että silloisesta terveydenhoitajasta jäi kaikesta huolimatta hyvät muistot ja hyvät kokemukset. Hän oli osaava ja selkeästi oikealla alalla, koska hänestä huokui välittäminen. Kyseisen terveydenhoitajan muistan jo niiltä ajoilta, kun olin pieni ja vasta aloittamassa koulutaivalta. Terveydenhoitajan huone oli silloin tässä syvennyksessä.

Huomasin tässä kerroksessa olevan kellonkin paikallaan. Ja mitä ihmettä! Se oli oikeassa ajassaankin vielä. Naulakot oli irrotettu seiniltä. Naulakot olivat kerroksien värien mukaan tehty. 2 kerroksessa oli punertavat naulakot ja kolmoiskerroksesta löytyi vihreän sävyiset naulakot. 4 kerroksessa puolestaan oli siniset naulakot, ja huomasin että nekin olivat ne samat naulakot kun minä kävin tätä koulua.

Tästä kerroksesta löytyi myös mm. äidinkielen luokka. Luokkahuoneet oli tyhjennetty hyvin, ja monessa luokassa saattoi nähdä vain verhot ja vanhan telkkarin korkean kaapin yllä. Liitutauluille oli ehditty töhertää monenmoista, ja joskus jopa opettajia oli niissä ihan kehuttu.

Toisessa kerroksessa oli aula, jossa usein oleskeltiin ja minun aikaan sieltä löytyi pingispöytä. Huomasin aulassa ikkunan edustalla vanhan Parppein koulu kyltin, joka luultavasti on tököttänyt samassa kohti vähintäänkin sen 15 vuotta. Aulasta oli pääsy myös yläsaliin, jossa usein oli ryhmääntymisiä ja järjestettyä toimintaa. Joskus aikanaan se oli tainnut toimia ihan liikuntasalina, mutta sittemmin jätetty käytöstä pois huonon ilmanvaihdon takia. Opettajien käytössä oli myös hissi, jota ei oppilaat saaneet käyttää. Paitsi tietysti luvallisesti he, jotka eivät päässeet portaita pitkin.

Aulassa näkyi olevan vanhoja tuoleja, ja päätinkin hetkeksi istahtaa pulpetin tuoliin. Se oli juuri sellainen kuin muistinkin. Alussa tuntui hyvälle istua siinä, mutta jonkin ajan kuluttua alkoi jo puuduttaa. Siinä sitten jo rupesin asentoja vaihtelemaan, ihan kuin ennen vanhaan! Voisin silti antaa ääneni edelleen tämän tyylisille koulun penkeille.

Onhan minulla aulasta mukaviakin muistoja. Olimme joku talvi auttamassa koulunpuolesta Pogostan hiihdoissa. Koululle oli järjestetty saapuville kilpailijoille majoitusta, ja sain olla ystävän kanssa ainakin parina kertana koululla vastaanottamassa ja ohjaamassa hiihtäjiä. Olinhan myös monena vuonna koulun kanssa muutenkin Pogostan hiihdon talkoissa. Siellä sitä paukkupakkasilla varpaat jäässä värjöteltiin, ja pelättiin raajojemme puolesta. Piti nimittäin olla mehumukin kanssa – käsiojossa hiihtoreitin vieressä – ja antaa hiihtäjän silpaista mehumuki ja ryystää se pysähtymättä.

Nämä portaikkojen maalaukset ovat säilyneet yllättävän hyvin vuosia. Maalaukset eivät ole mielestäni saaneet tarpeeksi arvostusta siihen nähden miten ainutlaatuisia ja upeita nämä ovat. On harmi, ettei näitä saa mitenkään pelastettua. Mutta onneksi kuvat säilyvät muistoina. Tuossa oli sohvatuolikin – jossa useasti yksin istuskelin. Yleensä kuitenkin sai istua kolkolla lattialla jossain käytävän nurkassa. Ja toki, eihän noita penkkejä riittänyt muutenkaan kaikille, vaan muutamat oppilaat niihin yleensä pesiytyivät. Harvoin me ”ala-arvoisemmat” oppilaat niille päästiin.

3 kerroksesta löytyi ainakin minun aikaan useampia luokkahuoneita kuten matematiikan-, maantiedon-, kemian- ja fysiikan luokat sekä taisi hissin vierestä löytyi erityisopettajan tilakin jossa muutaman kerran itsekin kävin.

Tässä nurkkauksessa tuli monet välitunnit kökötettyä. Aika usein sitä pisti repun tyynyksi ja laittoi silmät kiinni.

Pitihän se käydä joka wc-tilakin kurkkaamassa. Nostalgiaa toi joka vessan oma värimaailmansa. Pojilla oli poikien väriset wc-tilat ja tytöille punaiset. Ja usein samat värit toistui kerrosten värimaailmojen mukaan. Vaikka nyt kaikki oli sekaisin, likaista ja osittain purettu, niin kouluaikaan tilat olivat aina puhtaat ja siistit. Hyvin harvoin paikkoja rikottiin tahallaan – eikä liiemmin sotkettukaan tahallaan. Sekään ei ole itsestään selvyys joka koulussa.

Tuli aika lähteä kohti neljättä kerrosta. Alkoi olla jo tukala olo, huomasi ettei ilmastointia ollut. Istahdin hetkeksi portaille istumaan ja fiilistelemään. Hyvässä ja pahassa, tätä koulua jään kaipaamaan – niin kuin varmasti moni, moni muu.

Katselin kielten luokat sekä kuvaamataidon luokan kaikessa hiljaisuudessa – kuin aika olisi pysähtynyt. Seisahduin kuuntelemaan – ei ääntäkään. Vain loputon hiljaisuus. Tämä rakennus huokuu muistoja menneiden. Nämä seinät ovat nähneet monenmoista kulkijaa – ilosta hihkuvaa, surusta itkevää.

Lopuksi kävin katsastamassa alasalin, joka oli kellarissa. Täällä sitä menot telinevoimistelut käytiin. Se oli ehdoton inhokkini. Salin lattia narisi ja tuntui pettävän alta – jo silloin 15 vuotta sitten. Mennessäni saliin peremmälle en tätä muistanut, vaan kävellä lampsutin eteenpäin kunnes tajusin lattialankun painuvan allani. Siinä lähdin peruuttelemaan varovaisin askelin – apua, tämähän narisee niinkuin oikeasti sortuisi kohta.

Haikein mielin astelin kohti ulko-ovea. Onneksi pääsin vielä kerran käymään. Ulko-oven kahvaan tarttuessani tunsin helpotusta. Ehkä osa möröistäni jäi rakennukseen. Tunsin, että sydämeni taakka pieneni tämän vierailun myötä.

Hyvästi, Parppein koulu. Kiitos.

Ja kiitos myös koulun osaaville henkilökunnalle, niin entisille kuin nykyisille. Tehdään yhdessä maailmasta parempi paikka, vaikka pienin teoin. Kiusaamisen estotoimet ovat parantuneet nykypäivänä, mutta vielä on parannettavaa. Tehdään lastemme koulutaipaleesta turvallinen ja viihtyisä. Ja ennen kaikkea tärkeintä on – että yhteistyö pelaa – niin kodin ja koulun, kuin muidenkin tahojen välillä.

Lisää lapsuuden kokemuksia ja niiden seurauksia sivullani: https://marissasormunen.fi/lapsuuden-traumat/

Lue myös kertomukseni kotimme tulipalosta, traagisesta yöstä, josta edelleen vasta tokenemme. https://marissasormunen.fi/tulipalo/

Saa ja pitää jakaa!