Avainsana: menneisyys
-
Kun kaikki palaa – ja on pakko aloittaa alusta
Uusi alku, jota en olisi halunnut Kohta on kolme vuotta siitä, kun tulipalo vei kodin. Kolme vuotta siitä, kun elämä yhdessä hetkessä muuttui joksikin toiseksi. Palosta ei lähtenyt vain seiniä ja huonekaluja, vaan jotakin paljon suurempaa: tunne kodista, turvasta ja menneiden vuosien muistoista. Tavaroiden arvoa ei voi mitata vain rahassa, sillä niihin kätkeytyy elämä –…
-
Liekit eivät unohdu – lapsen trauma, jota ei koskaan käsitelty
Sanotaan, että pienet lapset eivät muista. Että he eivät ymmärrä suuria tapahtumia. Että jos niistä ei puhuta, ne haihtuvat. Mutta minä tiedän, että tämä ei ole totta. Minä tiedän sen, koska oma lapseni kantaa mukanaan palavaa taloa – sitä yötä, jona me juuri ja juuri pelastuimme. Lapseni oli silloin kolmevuotias. Oli yö, kun heräsimme yhtäkkiä.…
-
Kun voimat eivät riitä – mutta rakkaus kantaa
On ollut vaikea löytää sanoja. On ollut vaikea löytää voimia. Pari viimeistä viikkoa on mennyt neljän seinän sisällä, sängyssä pötkötellen. Elämä on ollut tasaista – ja mieli tasaisen apea. En ole saanut aikaiseksi mitään. En ole edes ajatellut itsestäni kovinkaan hyvää. Tuntuu, etten osaa enkä jaksa mitään. Korujen tekeminen on ollut pelastus. Se on ollut…
-
”Kun vielä kuultiin metsän puhuvan – miun Ilomantsi”Ilomantsi. Sanoppa se ääneen. Kuuletko? Siinä on metsä. Siinä on hiljaisuus. Siinä on se tuttu vaaran tuuli, joka pyyhkäisee ohi ja jättää jotain sisimpään. Se on kodin nimi. Se on juurien paikka. Se on miun paikka. Mie oon syntyny ja kasvanut täällä, maatalon pihassa, missä pihakoivut kuiskas tuulessa ja hiekka narsku kenkien alla. Meillä ei…
-
Kun kylä jota rakastan, satuttaa
Muutto takaisin Ilomantsiin ei ollu mikään yksinkertainen juttu. Toisaalta se tuntui kodilta – olihan nää seutut mulle tuttuja lapsuudesta, rakkaiksikin tulleita. Mut samalla tuntu siltä, ku ois repiny vanhat haavat auki. Kaikki ne paikat missä oon joskus nauranu, leikkiny ja kulkenu, alko muistuttaa asioista, joita en oo koskaan unohtanu. Niistä hetkistä, ku sydän särky, eikä…
-
”Jotkut arvet eivät näy iholla, mutta ne opettavat meidät seisomaan silloinkin, kun pelkäämme kaatua.” Minä olin se lapsi, joka istui yksin. Seurasin, kuinka muut nauroivat, juoksivat, valittiin mukaan. Minua ei valittu. En ollut tarpeeksi mitään. Olin liian hiljainen, liian kömpelö, liian erilainen. Opin piiloutumaan oman olemukseni sisälle. Pidin hengitystäni, ettei kukaan huomaisi minua. Pelkäsin katsekontaktia,…
-
”Kun maailma romahti – ja minä jäin pystyyn”
”Kun maailma romahti – ja minä jäin pystyyn” En olisi koskaan uskonut, että minusta tulisi ihminen, joka kirjoittaa näin avoimesti. Mutta tässä minä olen. En siksi, että elämä olisi nyt täydellistä – vaan siksi, että haluan näyttää, että sen ei tarvitse olla. Olen elänyt hetkiä, jolloin maailma tuntui romahtavan ympäriltä. Kirjaimellisesti. Kodin tuho tulipalossa, joka…
-
Mystinen kuumetauti
Mystinen kuumetauti ja uusia projekteja Perheessämme on nyt eletty sairastupameininkiä jo toista viikkoa. Tämä mystinen kuumetauti on käynyt läpi melkein jokaisen meistä, ja vaikka nuorimmainen ehti jo palata päiväkotiin, muu perhe on nyt vuorostaan petipotilaana. Onneksi itse alan vihdoin olla voiton puolella – ja sehän tarkoittaa, että mieli alkaa taas askarrella uusien projektien parissa! Viime…
-
Tulipalon jäljet – miten trauma näkyy tänään
Tulipalon yö ei ole koskaan täysin poissa mielestäni. Se palaa uniin, mieleeni, hajuihin, ääniin. Hetkessä rauhallinen uni voi vaihtua kauhuun, kuin olisin taas siinä hetkessä – kuulemassa pauketta, tuntemassa kuumuuden, juoksemassa henkemme edestä. Ahdistus ei ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan. Se näkyy arjessa, pienissä ja suurissa asioissa, tavoissani suojella perhettäni ja itseäni. Se…
-
Koulu on poissa – mutta varjot jäivät
Koulu on poissa – mutta varjot jäivät Kesällä palasin vielä kerran. Se oli viimeinen kerta. Vanha koulurakennus oli yhä pystyssä, mutta pian se katoaisi lopullisesti. Oli kuin aika olisi pysähtynyt – seinät, naulakot, kalusteet, kaikki oli ennallaan. Käytävät olivat hiljaisia, mutta ne kaikuivat muistoja. Astelin pitkin tuttua reittiä, jota olin kulkenut vuosia – silloin, kun…