Avainsana: vanhemmuus
-
Kun kotona raivoaa pieni myrsky – viisivuotiaan raivokohtaukset perheen arjessa
Arki raivokohtausten keskellä Meidän arki on välillä kuin kävelyä miinakentällä. Koskaan ei tiedä, mistä se seuraava räjähdys alkaa. Paita on väärän pituinen. Hetken päästä se sama paita onkin ainoa kelvollinen. Kuppi on väärän värinen. Sänky ei tunnu oikealta. Ja kun me vanhemmat yritämme parhaamme mukaan joustaa, olla rauhallisia ja kuunnella – mikään ei tunnu riittävän.…
-
Äitiys ja syyllisyys – rakkaus riittää
Äitiyden peili 🪞 Äitiys on ehkä elämän suurin peili. Se näyttää meille ne kohdat, joissa olemme vahvimmillamme – mutta myös ne, joissa horjumme. Moni äiti tuntee riittämättömyyttä. Kuinka paljon pitäisi jaksaa? Kuinka paljon pitäisi antaa? Kuinka paljon pitäisi hymyillä, vaikka sisällä väsyttää? — Siivous lohtuna 🧹 Minun arkeni on joskus kuin kahden ääripään tanssia. Olen…
-
Suurien tunteiden vuoristorata vain jatkuu
Meidän perheessä alkaa vihdoin se kauan odotettu ja jännittävä uusi vaihe – koulutaival. Keskiviikkona esikoisemme aloittaa eskarin. Reipas, ihana, oma pieni miehenalkuni. Ja äiti pakahtuu. Onnesta, ylpeydestä – mutta myös haikeudesta, joka nipistää rintaa. Mihin tämä pieni, kultainen aika ennen koulua oikein katosi? Ne vuodet täyttyivät niin monista asioista. Rakkaudesta. Ilosta. Opetuksesta, onnistumisista – ja…
-
Hiljaisuus blogissa – elämämme myllerrys
Olen ollut hiljaa. Blogi on ollut hiljaa.Syystä, jonka sanoittaminen vaatii rohkeutta ja rehellisyyttä – ja ennen kaikkea hetken hengähdyksen. Elämä on paiskonut meitä viime viikkoina isolla kädellä, ja olen yrittänyt selvitä, hengittää, pysyä pystyssä. Kirjoittaminen, joka yleensä on minun tapani jäsentää tunteita ja antaa niille muoto, on jäänyt taka-alalle. Ei siksi, etteikö olisi ollut sanottavaa…
-
Missä olet, juhannusfiilis? – Nenän näyttöä MöhkössäNo päivääpä päivää täältä Ilomantsin kulmilta! Tänä vuonna on kesä ollut vähän niin kuin laiska lehmä – ei meinaa liikahtaa sitten millään. Vettä on tullut kuin saavista ja lämpöä on saanut odottaa kuin myöhässä olevaa linja-autoa. Mutta eihän se haittaa! Möhkön juhannus on taas edessä, ja meillä se on sellainen perinne, että sinne mennään vaikka…
-
Liekit eivät unohdu – lapsen trauma, jota ei koskaan käsitelty
Sanotaan, että pienet lapset eivät muista. Että he eivät ymmärrä suuria tapahtumia. Että jos niistä ei puhuta, ne haihtuvat. Mutta minä tiedän, että tämä ei ole totta. Minä tiedän sen, koska oma lapseni kantaa mukanaan palavaa taloa – sitä yötä, jona me juuri ja juuri pelastuimme. Lapseni oli silloin kolmevuotias. Oli yö, kun heräsimme yhtäkkiä.…
-
Kun voimat eivät riitä – mutta rakkaus kantaa
On ollut vaikea löytää sanoja. On ollut vaikea löytää voimia. Pari viimeistä viikkoa on mennyt neljän seinän sisällä, sängyssä pötkötellen. Elämä on ollut tasaista – ja mieli tasaisen apea. En ole saanut aikaiseksi mitään. En ole edes ajatellut itsestäni kovinkaan hyvää. Tuntuu, etten osaa enkä jaksa mitään. Korujen tekeminen on ollut pelastus. Se on ollut…
-
Vanhemmuus – elämäni suurin rakkaustarina
Vanhemmuus ei ole rooli. Se ei ole tehtävälista eikä mikään saavutettava päämäärä. Vanhemmuus on matka, joka alkaa sydämestä ja kulkee läpi elämän jokaisen kolkan – sen helpot ja vaikeat, kirkkaat ja sameat. Vanhemmuus on elämäni suurin rakkaustarina – raaka, kaunis, repivä ja eheyttävä. Tunteiden vuoristorata Vanhemmuus on tunteiden vuoristorata. Se heittää ylös ja alas sellaista…
-
Kun kylä jota rakastan, satuttaa
Muutto takaisin Ilomantsiin ei ollu mikään yksinkertainen juttu. Toisaalta se tuntui kodilta – olihan nää seutut mulle tuttuja lapsuudesta, rakkaiksikin tulleita. Mut samalla tuntu siltä, ku ois repiny vanhat haavat auki. Kaikki ne paikat missä oon joskus nauranu, leikkiny ja kulkenu, alko muistuttaa asioista, joita en oo koskaan unohtanu. Niistä hetkistä, ku sydän särky, eikä…
-
”Millon me ollaan perillä?” – Retkipäivä Pikku Kiliin ja kesän kauneus Ilomantsissa
Jos mie jotaki tästä elämästä haluan muistaa, niin ne hetket, joissa ajan unohtaa ja sydän muistaa. Yks semmonen oli, ku me lähettiin seurakunnan järjestämälle retkelle Pikku Kiliin. Meijän perhe – mie, mies ja kaks isoimman pojan naperoa – kipastiin linja-auton kyytiin, ja mukana oli monta tuttua päiväkotikaveria äiteineen. Tunnelma bussissa oli ku pienessä kyläjuhlassa –…