Ilomantsi.

Sanoppa se ääneen. Kuuletko? Siinä on metsä. Siinä on hiljaisuus. Siinä on se tuttu vaaran tuuli, joka pyyhkäisee ohi ja jättää jotain sisimpään. Se on kodin nimi. Se on juurien paikka. Se on miun paikka.

Mie oon syntyny ja kasvanut täällä, maatalon pihassa, missä pihakoivut kuiskas tuulessa ja hiekka narsku kenkien alla. Meillä ei ollut kotieläimiä, mutta meillä oli yks – ulkokissa. Se oli miun rakas. Se kulki perässä, nukkui rappusilla ja oli siinä, vaikkei sanonut mitään. Sen silmissä oli turvaa.

Naurisvaaran koulu – pystyssä vielä, muttei enää elossa

Miun koulutieni alko eskarissa Naurisvaaran kyläkoulussa. Se oli pieni koulu, mutta siinä oli koko maailma. Kun vielä seiso suorassa ja ikkunat katto metsään, mie olin pieni ja vähän ujo, mut toiveikas.

Välillä välitunneilla mie sain olla mukana leikissä, nauraa ja juosta. Ja välillä ei. Välillä mie seisoin reunalla ja toivoin, että joku katsois. Opettajan silmät ei aina osuneet sinne, missä miut ois pitäny nähdä. Ja se jätti jäljen, jota ei ihan helposti karisteta. Vapaa-ajalla tulleet haavat paino mukana, mutta koulu – se oli silti oma maailmansa.

Se seisoo vieläkin siellä – hiljaisena, rapistuneena. Ja kun ajan ohi, mie katson sitä. En osaa olla katsomatta. Tunnen vanhat seinät. Muistan puut pihalla. Kuulen vieläkin sen naurun ja sen hiljaisuuden. Se paikka tietää minusta enemmän kuin moni ihminen.

Muistan ku keskitalvella hiihdin yksin koulun metsissä. Lumi narskui suksen alla, ja mie vaan menin. Suon yli, kotiin. Ei pelottanu. Se oli miun maailma, ja siellä mie sain olla ihan rauhassa. Onnellinen.

Miun sydämen paikka – mökki kosken varrella

Mut yks paikka nousee ylitse muiden. Miun oma perheen mökki. Se siellä kosken varrella, metsän syliin kätkeytyneenä. Se on paikka, missä mie oon ihan kokonaan oma itteni.

Siellä mie juoksin paljain jaloin, ongin rantakiveltä, laitoin Röllille ruokaa – se oli miun satukaveri. Saunottiin, kuljin harjun polkua pitkin ja kuuntelin lintujen laulua. Siellä metsä puhu omalla kielellään. Ja se kieli oli rauha. Siellä sielu sai levätä, ja sydän muisti, kuka mie oon.

Metsän lapsi ja kirjojen valtakunta

Kotona, kun oli hiljaista, mie uppouduin kirjoihin. Harry Potterin maailma oli miun toinen koti. Siellä sain olla rohkea ja taikavoimainen. Ja vaikka ulkopuolinen, en ollut yksin.

Mie rakastin fantasiaa, seikkailua ja niitä maailmoja, joissa kaikki oli mahdollista. Ja silti – mikään ei voittanut oikeeta elämää silloin, kun sai juosta esteiden yli ku villi hevonen ja leikkiä itsekseen metsän keskellä.

Paikat, jotka jäi sieluun

Möhkö. Se on kuin tarina, joka ei koskaan lopu. Masuunin rauniot, kosken pauhu, juhannuksen perinne. Vaikka itikat puri minkä kerkis, ja hiki valui niskassa, se oli taikaa. Ja muurinpohjaletut – niitä ei unohdeta.

Sukulaismökki järven rannalla – mustikkaämpärit, sauna ja laituri. Vieläkin, kun istun siihen laiturille, vesi kimaltaa samalla tavalla. Se ei oo muuttunu, vaikka mie oon.

Uimaranta uimahallin takana. Siellä oltiin villejä. Käveltiin sinne päivittäin, polvet verillä, olkapäät palaneina. Hypittiin vaatteet päällä, eikä oltu huolissamme mistään. Vain hetkessä kiinni.

Nuokkari, kukkoskulma ja pitkospuut

Yläasteella nuokkari oli paikka, missä sai olla. Nauraa, olla vähän hölmö, pelata konetta. Kukkoskulma, se nykyisen Aishan tilalla oleva nurkka, oli meille paikka missä syötiin hampparia ja oltiin joukkoa.

Kirjasto oli toinen koti. Siellä oli hiljaista ja turvallista.

Ja pitkospuut… hautausmaalta kylälle. Mie kävelin ne niin monta kertaa. Yksin, ystävien kanssa. Ne ei ollu vaan lautoja suon päällä – ne oli muistojen silta. Kaunein polku.


—

Ja nyt?

Ilomantsissa on vielä kaikki se kauneus. Metsät, järvet, hiljaisuus. Mutta hiljaisuutta on liikaakin. Kesällä kylä herää – tori elää, mökeillä nauretaan, tapahtumia piisaa.

Mutta talvella…
Talvella kylä nukkuu. Ja välillä se uni on liian syvä.

Mie toivoisin…

Että Ilomantsissa ois talvellaki elämää. Että jossain lämmitettäis nuotiota, nuoret vois olla, ihmiset tavata. Että ei tarvis lähteä pois ollakseen elossa.

Toivoisin, että kylä muistais, mitä kaikkea sillä vielä on. Ja että se antais tilaa uusille muistoille, uusille leikeille, uusille tarinoille.


Miun Ilomantsi.
Ei se täydellinen oo, mutta se on miun.
Se metsä, se mökki, se hiljaisuus – ne on miussa aina.

MEIDÄN KAIKKIEN ILOMANTSI

Tasapainoksi eiliselle tekstille 😃