Adhd-äidin uupumus: Kun keho sanoo stop
Viikonloppuna meillä oli lasten synttärit. En leiponut mitään itse, kaikki tarjottavat ostettiin valmiina. Yritin tehdä juhlista mahdollisimman helpot itselleni, ja silti ne kuormittivat minut henkisesti aivan puhki.
Nyt on keskiviikko, enkä ole jaksanut juuri mitään koko viikkona. En ole käynyt missään, en ole avannut tietokonetta, en ole kirjoittanut. Olen tehnyt vain sen, mikä on ollut aivan pakko: ruokaa, pyykit, kodin perusasiat. Muuten olen vain ollut – tai oikeastaan selviytynyt.
ADHD-äitinä sosiaalinen kuormitus iskee eri tavalla. Se ei katoa juhlapäivän jälkeen, vaan jää kehoon kiertämään, imeytyen jokaiseen hermosoluun kuin raskas sumu. Sunnuntaina olin vielä pystyssä, maanantaina olin rikki. Ja nyt, päivä toisensa jälkeen, yritän vain löytää tieni takaisin normaaliin vireystilaan.
Mieli ja keho eivät kulje samaa tahtia
Mieleni on ollut viime aikoina suhteellisen tasapainoinen – tai ainakin tasapainoisempi. Sain Bupropionin rinnalle lisämielialalääkkeen, ja se on auttanut monella tavalla. Mutta silti on hetkiä, jolloin en tiedä, mistä pahan olon aalto yhtäkkiä iskee. Yhtenä hetkenä kaikki on hyvin, seuraavana sydän tuntuu raskaalta ja ajatukset ovat kuin vieraat, joita en kutsunut kylään.
Olen nukkunut huonosti. Painajaiset repivät minut hereille keskellä yötä. Näen unia ystävistäni – tai entisistä ystävistä, jos rehellisiä ollaan. Kaipaan heitä. Ja se kaipaus on ristiriitainen, koska osa heistä on jo haudassa. Osa on mennyt elämässään suuntaan, josta en voi heitä enää tavoittaa. Ja joku vain… katosi. Päätti, ettei halua olla enää osa minun elämääni. Se sattuu, vaikka yritän olla ajattelematta sitä.
Arjen ilot ja väsymyksen varjo
Mutta keskellä tätä uupumusta on myös asioita, jotka pitävät minut pinnalla. Lasten riemu, kun käymme uimassa. Se hetki, kun seisomme hiihtokisan maalialueella ja he saavat mitalit kaulaansa – miten ylpeitä ja onnellisia he ovat!
Vaikka kisamatkat ja lasten perässä juokseminen väsyttävät, se ilo on jotain, joka kantaa minua eteenpäin. Se muistuttaa, että vaikka olen loppu, olen silti elossa. Vaikka minun voimani ovat vähissä, olen silti tärkeä.
Psykoterapia – uhka vai mahdollisuus?
Sairaslomani jatkuu huhtikuuhun. En tiedä, mitä se tuo tullessaan. Väsymys ei ole hetkellinen vieras, vaan se on pesiytynyt minuun jo pidemmäksi aikaa. Sain lähetteen psykoterapiaan. En tiedä, onko se hyvä asia vai pelottava asia.
Jaksanko käydä läpi kaiken sen, mitä siellä pitäisi kohdata? Kaiken, minkä olen vuosien varrella työntänyt syrjään, koska on ollut pakko selvitä? Entä jos terapia repii minut rikki enemmän kuin se korjaa? Ja entä raha?
Miten vähävarainen perhe pystyy kustantamaan sellaista, vaikka kyseessä olisi oma terveys? Mitä, jos minulla ei olekaan varaa voida paremmin?
Lupa levätä
Tänään olen väsynyt. En ole kirjoittanut tätä tekstiä siksi, että etsisin ratkaisua – vaan siksi, että haluan olla rehellinen. Itselleni ja muille, jotka tuntevat samoin.
Välillä elämä on selviytymistä. Välillä jaksaminen on kortilla. Mutta ehkä tärkeintä on antaa itselleen lupa levätä ilman syyllisyyttä.
Ehkä huominen on jo vähän valoisampi. Ja jos ei ole, niin ainakin tiedän, että en ole yksin.
Synttärisankarit 2v ja tuleva 6v <3
Vastaa