Pitkästä aikaa pitäisi kirjoittaa.
Mutta tuntuu, että pää on ollut tyhjä. Ei kirkkaalla tavalla, vaan sellaisella… ankealla. Väsyneellä. Sumuisella.
Tekee mieli vain olla. Kadota sarjoihin ja kahvikupin pohjalle.

Olen katsonut Vampyyripäiväkirjoja herkeämättä viikkokaupalla – uppoutunut toiseen maailmaan. Välillä olen tehnyt koruja, istuttanut kukkia, siemeniä, toivoa.
Herneitä. Paprikaa. Katsotaan, mitä kasvaa.
Kädet mullassa, pää pilvissä – tai ehkä maassa.

Olemme lasten kanssa pyöräilleet, nauraneet takapihalla auringossa ☀️
Ja niinä harmaampina iltoina olen käynyt jonkun kanssa uimahallissa – pieniä hengähdyksiä arjessa.
Silti tuntuu, etten saa mitään aikaan. Teen ruokaa, siivoan, katson sarjaa. Näperrän jotain pientä.
Ja samalla mielessä kaikuu: ”Pitäisi jo tehdä enemmän.”

Pitäisi opiskella. Suunnitella liiketoimintaa.
Pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Mutta…
Olen koittanut opetella armollisuutta.
Ettei kaikkea tarvitse tehdä väkisin.
Jos ei jaksa – sekin on inhimillistä.
Inspiraatio tulee, kun on tullakseen. Ja sitten, sitten minä kyllä teen.

Mutta myönnän – se lamaannuttaa. Se, että tulokset ovat hitaita.
Olen kirjoittanut blogia pian vuoden. Olen saanut näkyvyyttä – ja se on tärkeää, kivijalka mille rakentaa.
Mutta silti… toivoisin jo jotain konkreettista. Rahavirtaa. Edistystä. Merkkejä siitä, että tämä kaikki vie johonkin.
Haluan uskoa, että se tulee.
Vaikka hitaasti.
Vaikka pienin askelin.

Ehkä juuri nyt minun täytyy vain… olla.
Nauttia lasten naurusta, kukkien kasvusta ja siitä yhdestä sarjasta liikaa.
Ehkä tämä hetki on keräilyerä toivoa.

Ja jos sinäkin tunnet joskus näin –
et ole yksin.
Me jaksetaan yhdessä.
Päivä kerrallaan.
Hitaasti, mutta varmasti.
Elämä kantaa.

– Marissa