Koulu on poissa – mutta varjot jäivät

Kesällä palasin vielä kerran. Se oli viimeinen kerta. Vanha koulurakennus oli yhä pystyssä, mutta pian se katoaisi lopullisesti. Oli kuin aika olisi pysähtynyt – seinät, naulakot, kalusteet, kaikki oli ennallaan. Käytävät olivat hiljaisia, mutta ne kaikuivat muistoja.

Astelin pitkin tuttua reittiä, jota olin kulkenut vuosia – silloin, kun sydämeni hakkasi pelosta ja jalat tuntuivat raskailta. Katselin tyttöjen vessaa, sitä pientä tilaa, jossa olin piileskellyt välitunnit. Siellä tunsin olevani turvassa edes hetken. Siellä pyyhin kyyneleet ennen kuin palasin luokkaan, jotta kukaan ei huomaisi, miten rikki olin sisältä.

Seinät tuntuivat kuiskaavan takaisin sen, minkä olin jo unohtavani. Naurun, joka ei koskaan ollut tarkoitettu ystävälliseksi. Kuiskausten viillot iholla. Ilkivallan jäljet repussa, pulpeteilla, sielussa. Sen painavan tunteen, kun astuin liikuntasaliin ja tiesin jo valmiiksi, ettei kukaan halunnut minua joukkueeseensa. Sen hetken, kun katselin itseäni peilistä ja näin vain jonkun, joka ei koskaan ollut tarpeeksi.

Tässä rakennuksessa minusta tehtiin pieni. Tässä rakennuksessa opin piilottamaan kipuni, häpeämään itseäni, olemaan näkymätön, koska näkymättömyys oli turvallisempaa kuin huomion keskipisteenä oleminen.

Ja nyt se on poissa. Purettu maan tasalle, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta minä tiedän, että se oli. Minun kehoni muistaa sen yhä – jokaisen askeleen, jokaisen hetken, jokaisen viillon sielussani. Maaperä, jolla nyt seisoo tyhjyys, kantaa yhä menneisyyteni haamuja.

Miten koulukiusaaminen näkyy minussa yhä?

• Epävarmuus: Vaikka olen kasvanut vahvemmaksi, sisälläni elää yhä pelko siitä, että en riitä. Jokainen arvosteleva katse voi palauttaa minut hetkeksi takaisin niihin päiviin, kun olin muiden silmissä arvoton.
• Ylisuorittaminen: Olen tottunut ajattelemaan, että hyväksyntä täytyy ansaita. Että vain olemalla virheetön, voin olla edes vähän arvokas. Tämä on ajanut minut uupumukseen, mutta myös rakentanut sisälleni pakottavan tarpeen todistaa jotain – ehkä itselleni, ehkä niille, jotka eivät uskoneet minuun.
• Luottamusongelmat: Kiusaaminen opetti, että ihmiset voivat kääntyä minua vastaan ilman syytä. Siksi pidän usein etäisyyttä, vaikka kaipaan läheisyyttä ja yhteyttä.
• Itsekriittisyys: Jokainen virhe tuntuu todisteelta siitä, että muut olivat oikeassa – että en koskaan ollut tarpeeksi. Olen oppinut puhumaan itselleni julmemmin kuin kukaan muu koskaan voisi.

Mutta samaan aikaan…

Mitä kiusaaminen opetti ja missä olen vahva:

• Empatia: Tiedän miltä kipu tuntuu, ja siksi en koskaan tahallani satuta toista. Osaan kuunnella, ymmärtää ja seisoa heikoimman rinnalla.
• Sisukkuus: Jokainen päivä, jolloin nousin sängystä ja menin kouluun, kasvatti minuun voiman selviytyä. Tänään tiedän, että en anna minkään enää musertaa minua niin kuin silloin.
• Herkkyys: Vaikka joskus vihaan sitä, että tunnen niin syvästi, juuri tämä herkkyys on myös lahja. Se antaa minulle kyvyn luoda, rakastaa ja nähdä kauneutta siellä, missä muut eivät sitä huomaa.
• Rohkeus: Palasin vielä kerran katsomaan paikkaa, jossa minut rikottiin – ja seisoin siinä pelkojeni kanssa. Minä en juossut karkuun. Se on rohkeutta, joka kumpuaa syvältä, sieltä, mihin kukaan kiusaaja ei koskaan päässyt käsiksi.

Koulu on poissa, mutta minä olen tässä. En ole enää se pieni, pelokas lapsi, vaan ihminen, joka kantaa arpia ylpeänä. Menneisyys ei määrittele minua, mutta se on osa tarinaani. Ja se tekee minusta vahvemman kuin ne, jotka yrittivät minut rikkoa.

Sinä, joka tunnet kipuni:

Et ole yksin. Se tunne, joka puristaa rintaa ja kuiskaa, ettet kelpaa – se valehtelee. Sinussa on voima, jota et vielä ehkä näe, mutta se on siellä. Puhu jollekin. Älä anna hiljaisuuden tukahduttaa sinua. Me selviämme, ja me tulemme vielä loistamaan kirkkaammin kuin koskaan ennen.