Kun arki pysähtyy – sylissä sairastuvan sydän

Joskus arki pysähtyy. Se ei kysy lupaa eikä anna vaihtoehtoja. Se vain tulee – kuumeen polttamana, itkuisena ja unettomina öinä, jolloin pienet sormet tarrautuvat kaulaan kuin turvasatamaan.

Tämä viikko on ollut juuri sellainen. Pienen kehossa jylläävä kuume on vienyt voimat, eikä syli ole ollut vain paikka, vaan koko maailma. Ollaan istuttu yhdessä, keinuttu hiljaa, silitelty poskia ja kuiskattu lohdutuksen sanoja, joihin en edes tiedä vastausta. Kun toinen ei osaa sanoittaa oloaan, jää vain läsnäolo.

Tänään tuli vastaus – korvatulehdus. Niin pieni, mutta niin suurta kipua aiheuttava. Nyt tiedän, mistä kaikki johtuu, mutta en voi olla miettimättä, miten monta kertaa viikkojen aikana olen vain toivonut, että voisin ottaa sen kivun pois. Että voisin vaihtaa paikkoja, antaa hänen levätä ilman kyyneleitä ja pientä surkeaa nyyhkytystä.

Ja niin kuin usein käy, ei tauti jää vain yhteen. Nyt oma kehokin alkaa antaa periksi. Kurkussa karheus, päässä paino, väsymys valtaa. Sitä ei kuitenkaan malta pysähtyä – vielä ei ole minun vuoroni levätä, vaikka ehkä pitäisi. Onneksi muut perheen pienet ovat vielä pysyneet terveinä. Pidetään peukkuja, että he säästyvät.

Mutta kaiken keskellä, huolten ja valvottujen öiden, voipuneiden poskien ja loputtoman sylittelyn, on jotain kaunista. Sitä, miten sairaus pysäyttää ajan. Ei ole kiirettä, ei pakollisia velvollisuuksia. On vain yhdessä hengitetyt hetket, pienet kädet kaulalla, ja se hiljainen ymmärrys, että juuri nyt, tässä sylissä, on turva ja rakkaus.

Toivon, että pian meillä jo nauretaan, leikitään ja juostaan taas. Mutta tänään pysähdytään vielä hetkeksi. Tänään sylissä sairastuvan sydän on vahvin paikka maailmassa.

– Marissa