On olemassa ihmisiä, jotka tuntevat elämän hieman voimakkaammin. He, joille tunne ei ole vain ohimenevä aalto, vaan kokonaisvaltainen myrsky tai lämpö, joka kulkee kehon läpi – jokaista solua myöten.

Erityisherkkyys ei näy päällepäin, mutta se tuntuu syvällä. Se on sitä, kun toisen ihmisen äänensävy voi rikkoa koko päivän – ei siksi, että olisit heikko, vaan koska kuulet enemmän kuin sanat. Kun tunnet toisen tuskan, vaikka sitä ei sanottaisi ääneen. Kun elokuva ei ole vain viihdettä, vaan matka, joka jää sydämeen asumaan.

Se on sitä, kun rakastat syvästi. Tarvitset halauksia ja läheisyyttä – et ylellisyytenä, vaan elintärkeänä ravintona. Kosketus, katse, läsnäolo – ne pitävät sinut kiinni tässä maailmassa, jossa kaikki voi joskus tuntua liialta.

Aistit herättävät tunteet eloon. Suihkun lämmin vesi voi tuoda rauhan, jota sanat eivät tavoita. Mutta se sama herkkä iho ei siedä murusta lakanassa. Pienikin hius voi häiritä niin, ettei uni tule. Vaihdat lakanat taas – ei siksi, että olisit hankala, vaan koska kehosi kertoo, ettei kaikki ole kunnossa.

Mieli muistaa. Ei vain tapahtumia, vaan koko tunneskaalan. Saatat istua olohuoneessa, mutta tunnetkin itsesi taas lapseksi – siellä, jossain, jossain missä sattui. Tunnet sen kaiken yhä. Se ei ole heikkoutta – se on herkkyyttä.

Ja kun tähän kaikkeen yhdistyy ADHD, tunteet eivät vain tule – ne räjähtävät pintaan. Niitä on vaikea ymmärtää, vielä vaikeampi hallita. Saatat nauraa väärässä hetkessä, huutaa kun oikeasti pelottaa, tai vetäytyä kun pitäisi puhua. Rauhoittuminen on kuin yrittäisi tyynnyttää myrskyä kuiskaten.

Kirjoitin tämän tekstin, koska tunteet ja niiden säätely ovat meidän perheessämme osa jokapäiväistä elämää. Lapsillamme on vaikeuksia tunnistaa ja käsitellä tunteitaan – aivan kuten meillä aikuisillakin. Olemme yhdessä matkalla, oppimassa, kompastellen, mutta koko ajan kohti ymmärrystä. Tämä ei ole yksinkertaista, eikä meistä kukaan ole valmis. Mutta uskon, ettei tunteista voi koskaan tietää liikaa – eikä ole olemassa sellaista hetkeä, jolloin osaisi jo kaiken.

Siksi me opettelemme. Siksi me pysähdymme. Siksi kirjoitan.

Ehkä sinäkin elät tätä samaa todellisuutta. Ehkä tunnet syvemmin, herkemmin, voimakkaammin. Ehkä sinäkin haet vielä sanoja niille myrskyille, jotka sisälläsi liikkuvat.

Et ole yksin. Ja juuri sellaisena kuin olet – tunnettuinesi, keskeneräisyyksinesi – olet tärkeä ja riittävä.