Rohkea kirjoitus tyhjältä tuntuvan pään kanssa

On se jännä, kuinka joskus pää tuntuu olevan ihan tyhjä. Pari viikkoa flunssassa, ja nyt kun olo alkaa vihdoin parantua, pää ei vaan suostu toimimaan kunnolla. Yritän sormet sauhuten kirjoittaa, mutta kaikki tulee yhtä aikaa ja sekavassa virrassa. En osaa valita mitään, enkä päästä ajatuksia selkeiksi. Ja sitten ne pilkahtelevat siinä, mutta silti pääni tuntuu olevan kuin aivojen labyrintti, jossa ei ole reittiä ulos.

Joskus tuntuu, että ystäväni ADHD on niin vahvasti läsnä, ettei se anna tilaa rauhassa hengittää. On hetkiä, jolloin mietin, että ADHD tekee minusta tyhmän ja hidasälyisen. Mutta sitten tulee tämä toinen puoli – ADHD tuo myös viisautta. Ei se aina ole niin negatiivista kuin miltä se välillä tuntuu. Jollain kummallisella tavalla päättelykykyni, rivien välistä lukeminen ja se, että löydän tiedot nopeasti, on oikeasti vahvuus. Kun innostun jostain asiasta, koko maailma muuttuu – ideat virtaavat, ja saan aikaan hurjasti. Ja kotityöt! Ne hoituvat hetkessä, kun vain pääsen alkuun. Koko talo järjestyy kerralla.

Mutta sitten on ne hetket, kun ei ole riittävästi innostusta, ei riitä energiaa, ja vähemmän kiinnostavat tehtävät jäävät. Niitä jää roikkumaan ja kasautumaan, koska ne eivät ole yhtä ”isoja” ja hehkuvia kuin ne asiat, jotka oikeasti sytyttävät. Ja siinä se ongelma on. Usein elämässä on monta rautaa tulessa, mutta aika ja jaksaminen eivät vain riitä kaikkeen. Ja niin jäävät ne tärkeätkin asiat helposti jalkoihin.

Miten sitä sitten valitsisi muutaman oikeasti tärkeän ja tuottavan ajatuksen, joiden pariin voisi oikeasti keskittyä? Miten tuoda tämä sekametelisoppa mieleen järkeväksi? Voin kertoa, että joskus se on ihan hiton vaikeaa. Miten valita, mikä on oikeasti tärkeää, kun kaikki tuntuu yhtä tärkeältä? Ehkä se on just se, että ei tarvitse valita kaikkea kerralla. Voin päästää irti yhdestä ajatuksesta, antaa sen elää ja kehittyä, ja keskittyä siihen, mikä tuntuu oikealta juuri sillä hetkellä. Se voi olla se pieni askel eteenpäin, se yksi asia, jonka saan tehdyksi tänään.

Ja vaikka ajatus ei mene suoraan linjaan ja pää on sekavassa tilassa, olen oppinut senkin, että sekavuus ei ole este. Se on osa sitä matkaa. Joskus ajatusmuodostus on ihan kaos, mutta siitä voi nousta jotain suurta. Aina ei tarvitse tietää tarkalleen, mihin suuntaan mennään. Voimme vaan lähteä liikkeelle ja katsoa, minne polku vie.

Unohtaminen ja ADHD:n arkea

Ja sitten se ehkä v*ttuilluin ADHD:n ominaisuus: unohtelu. Se on niin typerää, mutta silti niin totta. Just äsken mulla oli käsissä se… mikä se nyt oli? Hiusharja? Ei, ei se ollut se. Silmälasit! Kyllä, ne silmälasit. Mutta nyt en muista, mihin ne hylkäsin. Etsin koko talon, käyn läpi joka huoneen ja löydän ne… odota, tyynyn alta? Niinpä tietenkin. Siinä se oli, piilossa omassa kodissani.

Ja mieheni saa aina kokea tämän unohtelun riemun kanssani. Se on kuin yhteinen haaste, joka seuraa meitä joka päivä. En voi sietää tavaroita pöydillä, hujan hajan, joten siirrän ne nopeasti pois näkyvistä. Laatikoihin, kaappeihin, minne vaan. Mutta sitten, kun hän etsii niitä tavaroita, niitä ei vaan löydy. Enkä minä löydä niitä. Ja siinä se ongelma sitten syntyy. Onko tavarat oikeasti kadonneet vai onko ne vaan piilossa omassa sekamelskassani? Tuntuu, että elämä on yhtä suurta etsimistä ja löytämistä, mutta harvemmin ihan oikeasti löytää mitään heti.

Ja voi, se harmaa sää. Tuntuu kuin olisi ollut kuukausia ilman aurinkoa, ja mieli painuu ihan väkisin sinne harmaaseen, märkään ja sumuiseen tilaan. Aurinko, missä olet? Keväiset säät, tervetuloa! Olen niin valmis siihen, että mieli ja keho heräävät talven jälkeen eloon, ja saan sen virran, jonka luonto tuo tullessaan. Se, että pääsee kävelylle ulos, tuntee auringon lämmön iholla ja luonnon kauneuden ympärillään. Se on jotain, mitä kaipaan nyt enemmän kuin koskaan. Kevät, tuo uusi alku, tuo energiaa ja toivoa, ja herättää uskon siihen, että kevätsateet ja tuulet tuovat mukanansa jotain uutta ja raikasta.