️ Kun kaikki tuntuu vähän liikaa

Olen kuullut viime päivinä useammalta ihmiseltä, miten raskaalta tämä viimeisin viikko on tuntunut. Sellaiselta, että mikään ei oikein kanna. Että kaikki tuntuu vähän liikaa, vaikka mitään erityistä ei edes tapahdu.

Ja tiedätkö… samaistun siihen täysin.
Olen miettinyt paljon sitä, miten paljon tämä sää vaikuttaa minuun. Hetken aikaa oli jo ihanan lämmintä. Aurinko paistoi, ja tuntui kuin elämä olisi taas vähän kevyempää.

Mutta sitten kaikki kääntyi taas.
Viime viikot ovat olleet yhtä sekamelskaa – sää vaihtuu nopeammin kuin lapset vaihtavat sukkiaan.

Milloin sataa rakeita, milloin lunta.
Hetken paistaa aurinko, ja seuraavana aamuna tuuli ulvoo niin, että parvekekin tuntuu itkevän mukana ja kattopellit paukkuvat.

Ja minun mieleni… se seuraa sitä kaikkea.
Jos ulkona on harmaata, en jaksa edes ajatella vaunulenkkiä. Ei innosta uimahalliin lähtö, vaikka sinne mentäisiin autolla. Ei innosta siivoaminen. Ei oikein mikään.

Ja sekin kertoo jotain, ettei edes energiajuoma saa tätä väsymystä väistymään.

Veriarvot ovat kunnossa. Rauta ei ole alhaalla. Masennuslääkitys on maksimissa ja pitäisi olla tasapainossa.
Mutta silti… jokin puuttuu.
Tai ehkä jokin painaa liikaa.

﫧 Tylsyys, joka ei ole lepoa

Elämä on ollut viime viikot tasaista. Liian tasaista. Sellaista, mikä ei tunnu levolliselta – vaan tyhjältä.
Päivät kotona vauvan kanssa. Illat koko lapsilauman kanssa.
(Eikä silloin kyllä ehdi tylsää tulla – enemmänkin ehtii estää vaaratilanteita.)

Emme ole juuri riidelleet mieheni kanssa. Ehkä olemme vain väsyneet siihenkin.
Kaikki on vähän… hiljaista. Tasapaksua.

Ruokana on ollut usein puolivalmista. Ei siksi, että haluaisimme – vaan siksi, että emme jaksa. Minä en ole koskaan erityisesti pitänyt ruoanlaitosta, mutta nyt ei miehelläkään riitä voimat joka päivä.

Ja silti tiedän:
Minä kaipaan elämääni jotain enemmän.
Perhe on kaikki, mitä olen halunnut.
Mutta minä kaipaan myös kavereita. Harrastuksia. Hetkiä, joissa tunnen eläväni, enkä vain selviytyväni.

 Keho, joka rajoittaa elämää

Yksi isoimmista asioista, joka vaikuttaa arkeeni – enemmän kuin usein edes myönnän – on sappirakon puuttuminen.

Se poistettiin esikoista odottaessani kroonisen tulehduksen takia. Silloin sanottiin, ettei se vaikuta elämään.
Mutta kyllä se vaikuttaa.
Paljon.

Olen vuosia luullut, että vatsavaivani ovat IBS:ää. Mutta nyt, kun odotan lääkäriaikaa ja oikeaa diagnoosia, alkaa palaset loksahdella paikoilleen.
Todennäköisesti kyse on sappihapporipulista.

Ja se on jotain, mikä on hiljaa hallinnut elämääni jo pitkään.
Kouristukset. Äkillinen pahoinvointi. Se hetki, kun tajuaa että nyt on pakko päästä vessaan – heti.

Ja usein menee täpärälle.

Tänäänkin kävin kahdeksan kertaa. Peräkkäin.
Ja sen jälkeen olo on tyhjä. Heikko. Väsynyt.
Ainoa aika, jolloin vatsani on ollut rauhallisempi, on ollut raskaudet.

 Kun apua joutuu odottamaan

Ja tästä päästäänkin minun mielipiteeseeni nykyisistä terveydenhuoltopalveluista.
Siun Soten toiminta on mielestäni huonontunut merkittävästi – ainakin täällä Ilomantsissa.
Lääkäreistä on pula.
Eikä edes hoitajan vastaanotolle tunnu pääsevän helposti.

Sen sanon kuitenkin rehellisesti, että lapsista kun on kyse, pääsee vielä hyvin nopeasti hoitoon – usein saman päivän aikana. Siitä nostan kyllä hattua.

Ja onhan se hienoa, että on kehitetty digitaalisia palveluita. Että voi viestillä ottaa yhteyttä omasta voinnista ja joskus saada jopa suoraan reseptin tai ajan lääkärille.

Mutta…
Tämä minun tilanne?
Ei ilmeisesti ole kiireellinen.
Minulle sanottiin, että kiireetön aika terveydenhoitajalle tulee kahden kuukauden sisällä.

Kahden kuukauden.

Se tarkoittaa käytännössä sitä, että kesä ehtii mennä lähes ohi ennen kuin saan apua.

Ja minä vietän sen ajan kotona.
Ilman oikeaa hoitoa. Ilman oikeaa lääkitystä.

Koska en uskalla lähteä minne tahansa. En uskalla suunnitella retkiä. En uskalla olla kaukana vessasta.

Ja väkisinkin mietin:
Eikö pienten lasten äidin pitäisi saada apua ajoissa?

Eikö minun pitäisi pystyä elämään arkea lasten kanssa terveenä – eikä puolikuntoisena?

 Arki, jossa ei ole valinnanvaraa

Tätä vaivaa voisi helpottaa lääkityksellä ja ruokavaliolla. Mahdollisimman rasvattomalla.

Mutta rehellisesti?
Se ei ole aina mahdollista.

Suurperheessä, tiukassa taloustilanteessa, ei tehdä jokaiselle omia ruokia. Syödään sitä, mitä on.

Ja joskus se tarkoittaa sitä, että syöt makkarakastiketta…
…ja tiedät jo valmiiksi, että seuraava vuorokausi menee vessarallissa.

Se on jatkuvaa laskemista ja ennakointia.
Mitä uskallan syödä?
Minne uskallan mennä?
Onko siellä vessa?

 Toivo paremmasta – ihan tavallisesta elämästä

Silti minulla on toivo.
Että kun saan oikean lääkityksen, jokin muuttuu.

Että energiatasot nousisivat.
Että voisin lähteä vaunulenkille miettimättä, missä on lähin vessa.
Että voisin käydä kaupassa ilman pelkoa siitä, ehdinkö ajoissa.

Että voitaisiin mennä makkaranpaistoon johonkin metsään –
ja se olisi oikeasti rentoa.
Että voisin vain kyykistyä mustikkamättäälle pissille niin kuin muutkin…
enkä kantaa mukana kahta rullaa vessapaperia ja pelätä, että tuleekin jotain muuta.

Että mahaan ei sattuisi koko ajan.
Että voisin viedä lapset leikkipuistoon silloin kun he haluavat –
ei silloin, kun minun vatsani sallii.
Että voisin elää spontaanisti.
Että voisin nauttia elämästä.

Syödä joskus vapaammin, ilman että pelkään valmiiksi, millainen päivä huomisesta tulee tämän päivän ruoan jälkeen.

懶 En halua vain selviytyä

Minä en halua elää näin loppuelämääni.
En halua vain selviytyä päivästä toiseen, väistellä kipua ja pelätä omaa kehoani.

Minä haluan elää.
Oikeasti elää.
Ja ehkä tämä on vasta alku jollekin paremmalle.

Jos sinä luet tätä ja tunnet itsesi väsyneeksi, jumittuneeksi tai kehosi vangiksi –
et ole yksin.

Vaikka se joskus tuntuu siltä.