On ollut vaikea löytää sanoja. On ollut vaikea löytää voimia. Pari viimeistä viikkoa on mennyt neljän seinän sisällä, sängyssä pötkötellen. Elämä on ollut tasaista – ja mieli tasaisen apea. En ole saanut aikaiseksi mitään. En ole edes ajatellut itsestäni kovinkaan hyvää. Tuntuu, etten osaa enkä jaksa mitään.

Korujen tekeminen on ollut pelastus. Se on ollut terapiaa, josta olen oikeasti nauttinut. Mutta kun kotikorumyyntipäivään ei tullut ketään, lannistuin. Onko vika minussa? Onko vika siinä, etten osaa markkinoida? Vai olenko vain huono?

Elämä painaa monelta suunnalta. Huolia kasaantuu, muistettavaa on liikaa. Äitinä on helppo lannistua, kun joka suunnasta kuuluu huolta lapsista, jotka eivät tunnu mahtuvan muiden laatikoihin. Minä kuitenkin koen, että lapseni ovat täydellisiä juuri noin. Enkä vaihtaisi meidän arkea pois.

Olen surullinen siitä, että puolet kesästä on mennyt sängyn pohjalla. Koti rapistuu. Kaapin ovet tippuvat niskaan, lattiat hajoilevat ja nurkissa leijuu tunkkainen haju – sellainen, joka ei kuulu normaaliin kotiin. Ei suoraan homeen haju, mutta maan ja kosteuden. Nuorimmaiseni on nukkunut huoneessa, jossa tämä haju tuntuu. Ikkunoita on pakko pitää auki päivisin. Ja vasta nyt pysähdyin miettimään: voisiko tämän ja lapseni jatkuvien korvatulehdusten välillä olla yhteys? Kun asuimme hetken muualla, hän oli terve.

Vastoinkäymisiä ja kipeitä kokemuksia

Tuntuu, että elämäni on ollut täynnä epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä. Vaikka olen kokenut myös paljon iloa ja rakkautta, kivut ja menetykset ovat jättäneet jälkiä.

Minua on kiusattu. Minut leikattiin sappileikkauksessa alkuraskaudessa. Synnytys epäonnistui. Synnytyksen jälkeinen masennus varjosti vauva-aikaa. Me muutimme monta kertaa – ja asuimme monessa homeasunnossa. Kun lopulta saimme täydellisen ensimmäisen omakotitalomme, se tuhoutui tulipalossa. Yritystoiminta takkusi, työtä oli vähän, rahaa vielä vähemmän. Olen taistellut trauman kanssa ja kantanut taloushuolia. Olen selviytynyt koliikkivauvasta, väsymyksestä, jatkuvasta huolesta. Olen taistellut lastensuojelun kanssa, puolustanut kasvatustani ja perhettäni kynsin ja hampain.

Ja silti – kaikista näistä kipeistä kohdista huolimatta – minä rakastan syvästi. Rakastan lapsiani, rakastan miestäni. Rakastan niin, että sydän pakahtuu.

Kun kannan kaikkien taakat

Kannankin harteillani paitsi omia huoliani, myös mieheni taakkoja, lasteni suruja, heidän epävarmuuksiaan. Ja vaikka sydän on joskus raskas, kannan niitä rakkaudella.

Silti minä kannan mukanaan myös pelkoa. Pelkoa siitä, etten riitä. En ole riittävä puoliso. En ole riittävä äiti. En ole riittävä ystävä, sisar tai tytär. Olen kantanut tätä riittämättömyyden tunnetta koko elämäni. Joskus tuntuu, että olen ollut oman sukuni vitsi. Että olen aina ollut se, joka ei kuulu mihinkään. Että olen ollut se erilainen – se viallinen.

Minä en halua, että omat lapseni kokevat koskaan näin. Minä haluan, että he tuntevat itsensä aina rakastetuiksi, hyväksytyiksi ja kuulluiksi. Minä haluan, että heidän lapsuutensa on täynnä rakkautta, elämyksiä ja yhdessäoloa. Että he tietävät – vielä aikuisinakin – että äiti rakastaa aina. Äiti puolustaa. Äiti seisoo rinnalla. Äiti kantaa.

Minä toivon, että myös kaikki muut lapset maailmassa saisivat kokea turvallisen ja rakastavan lapsuuden. ❤️

Valonpilkahdus

Ja sitten, kaiken tämän keskellä, tulee hetkiä, jotka pysäyttävät. Me teimme pienen pikavisiitin Imatralle. Nuorimmaiseni oli onnellinen kylpylässä, kun hän sai loiskia vedessä, hullutella isin ja äidin kanssa, ja syödä jäätelöä. Minä katselin häntä ja tunsin, kuinka rakkaus kupli sydämessäni.

Kun lapseni on onnellinen – silloin minäkin olen.

Se on minun voimani. Minun valoni.