RV 19 koputtelee ovella ja tuntuu kuin koko kehoni huutaisi apua. Jokainen paikka on kipeä, selkä erityisesti. Nukkumisesta ei tule mitään – kylkiasento sattuu, jalat puutuvat, ja käännyn sängyssä kuin rikkinäinen levy, joka ei löydä oikeaa kohtaa. Herään väsyneenä, eikä päivässä ole oikein aloituspistettä.

Väsymys on syvä, sellaista sumua joka ei lähde kahvilla, eikä unella, koska uni ei pysy kasassa. Olen jatkuvasti itkun partaalla. En saa mitään aikaiseksi. En edes niitä asioita, joista ennen sain iloa. ADHD-lääkityksen puuttuminen tekee tästä kaikesta vielä raskaampaa – mieli harhailee, energiaa ei ole, ja kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ainoat asiat, jotka hoidan kuin kone, ovat pakollisia: siivous, lasten ruokkiminen, peseminen. Kaikki muu jää roikkumaan, ja se kasvattaa sisälläni syyllisyyttä ja riittämättömyyttä.

Vatsa on oma lukunsa. Ärtyvä suoli ei anna armoa, ja ilman sappirakkoa pienikin rasvainen ruoka voi kaataa koko päivän. Se tarkoittaa kipuja, ripulia ja jatkuvaa varuillaan oloa. Tuntuu, että oma keho on vihollinen – sama keho, joka samaan aikaan kasvattaa minulle suurinta lahjaa: pientä tyttöä, jota olen kaivannut jo vuosia.

Se ristiriita repii sisintäni. Miten voin olla yhtä aikaa niin onnellinen ja niin rikki? Olen kiitollinen, että saan odottaa tyttöäni, mutta samalla olen uupunut, kipeä ja usein vihainenkin – itselleni, keholle, tilanteelle. Ja sitten taas itken, kun ajattelen, että kohta saan hänet syliini.

Keskimmäinen lapseni odottaa vauvaa vilpittömästi ja kyselee loputtomasti. Näen hänen katseestaan, että hän todella miettii, mitä isosisaruus tarkoittaa. Hänen innostuksensa saa minut hetkeksi unohtamaan kivut. Silloin muistan, että tämä kaikki on merkityksellistä.

Silti arki on rankkaa. Yritän parhaani, mutta tiedän etten ole nyt se pirteä, iloinen äiti, joka ennen jaksoi leikkiä enemmän ja hymyillä helpommin. Nyt yritän sanoittaa lapsille: ”Äiti on väsynyt, äiti ei jaksa. Se ei ole teidän syy.” Yritän olla rehellinen, etten peittäisi todellisuutta, mutta samalla haluan, että he tietävät olevansa kaiken tämän keskellä rakastettuja.

Ehkä juuri se riittää. Ei täydellisyys, vaan rakkaus – se, että lapset tietävät olevansa tärkeimpiä, vaikka äiti itkee, vaikka äiti makaa sohvalla selkäänsä pidellen.

RV 19 on kivun ja väsymyksen viikko. Mutta se on myös rakkauden viikko. Jokainen päivä vie askeleen lähemmäs hetkeä, jolloin saan pitää tytärtäni sylissä – ja silloin nämä kyyneleet muuttuvat varmasti toisenlaisiksi.