Minulta ei ole pitkään aikaan tullut uusia blogitekstejä. En ole unohtanut teitä – olen vain yrittänyt hoitaa mieltäni, keräillä itseäni ja antaa kaikkeni niille, jotka ovat minulle tärkeintä maailmassa: lapsilleni.

Vihdoin tuntuu, että arki rullaa, edes hieman. Nukkumaanmenot sujuvat, päivissä on rytmiä. Keskimmäinen kävi uimakoulussa, ja nuorimmaisen kanssa ollaan käyty uimahallissa iltakahdeksaan asti. Ollaan harjoiteltu pyöräilyä, ja niin ne isoimmat pojat oppivat pyöräilemään – apupyörien kanssa, mutta omalla vauhdillaan ja suurella ylpeydellä.

Aurinko on alkanut paistaa enemmän, ja lumet ovat sulaneet. Kevät on täällä, ja kesäkausi painaa päälle. Edessä on pihojen kunnostamista, leikkivälineiden huoltoa, torppien ikkunoiden pesua. Onneksi esikoinen on jo niin iso poika, että auttaa pienissä askareissa ja viihtyy hyvin nuorimman veljen seurana.

Ja mikä tärkeintä – hänen oma mielentilansa on tasaantunut uuden lääkityksen myötä. Huoli hänen jaksamisestaan, rauhastaan ja ilostaan on alkanut hiipua. Olen saanut nähdä taas sen iloisen, ihanan, pienen poikani… joka onkin yhtäkkiä jo niin iso ja matkalla esikouluun. Vaikka hän rakastaa ohjelmia, elokuvia ja pleikkarilla pelaamista, huomaan hänen onnensa erityisesti silloin, kun olemme yhdessä ulkona. Hän on eläväinen, onnellinen ja täynnä energiaa. Ja hänen mielikuvituksensa – se on jotain aivan maagista. Sitä ei voi kuin ihailla ja suojella.

Oma mieliala on ollut yllättävän matala, mutta tasainen. Raha-asiat painavat aina taustalla – mutta keväässä, ja kesässä, on jälleen pieni ripaus Toivoa. Odotan, että parannun flunssasta, jotta pääsisin vihdoin yksin lenkille kevätsäähän ja iltaisin pyöräretkille lasten kanssa. Vuosiin en ole ajanut itse pyörällä, mutta nyt kokeilin… ja olipa se ihanaa. Niin vapauttavaa. Niin elämää.

Aloitan uuden koulutuksen – yrittäjyyden ammattitutkinnon. Se tuntuu heti oikealta. Tiedän, että minussa on voimaa. Olen vähän kaikkitietävä, aika omapäinen, lujatahtoinen. ADHD tuo siihen vielä oman energiansa – kun saan aloitetuksi, saan myös paljon aikaan. Viime päivinä olen tehnyt korvakoruja ja rannekoruja. Ehkä saan kesäksi niitä torille myytäväksi.

Jospa se tästä.
Jospa elämä vielä hymyilisi.
Jospa joskus olisi niin, että talouskin olisi kunnossa – ja sydän kevyempi.

Mutta juuri nyt – tänään – olen ylpeä siitä, että olemme selviytyneet tähän saakka. Ja siitä, että kevät tuli. Ja siitä, että sain nähdä oman lapseni hymyn taas.