Sanotaan, että pienet lapset eivät muista. Että he eivät ymmärrä suuria tapahtumia. Että jos niistä ei puhuta, ne haihtuvat. Mutta minä tiedän, että tämä ei ole totta. Minä tiedän sen, koska oma lapseni kantaa mukanaan palavaa taloa – sitä yötä, jona me juuri ja juuri pelastuimme.

Lapseni oli silloin kolmevuotias. Oli yö, kun heräsimme yhtäkkiä. Talomme oli tulessa. Liekit levisivät nopeasti. Kiitos mieheni nopean toiminnan, me kaikki selvisimme ulos. Mutta en koskaan unohda sitä hetkeä, sitä paniikkia, sitä kauhua. En koskaan unohda sitä katsetta lapseni silmissä, kun me pakenimme yhdessä. Eikä unohda hänkään.

Lapsi muistaa kehollaan

Vaikka lapseni oli vasta kolme, hän ei unohtanut. Hän ei unohtanut, vaikka aika kului. Hän ei unohtanut, vaikka arki jatkui. Hän ei unohtanut, vaikka ulospäin kaikki näytti hyvältä. Me vanhempina yritimme hakea apua. Soitimme, kysyimme, kerroimme, että lapsi oli ollut mukana palavassa talossa. Kerroimme, että hän puhui siitä edelleen, että se näkyi hänen leikeissään ja unissaan. Mutta vastaus oli aina samanlainen: hän on niin pieni, kyllä se menee ohi.

Mutta se ei mennyt ohi.

Lapseni puhuu siitä edelleen, yllättävissä hetkissä. Hiljaisesti, satunnaisesti, mutta aina uudestaan. Se trauma elää hänessä, vaikka ammattilainen ei koskaan istunut hänen kanssaan alas. Hän ei koskaan saanut tilaisuutta purkaa tapahtunutta turvallisesti. Se jäi – ja on yhä – hänen omaa taakkaansa.

Me kaikki kannamme

Tiedän tämän myös siksi, että minä itse kannan omaa taakkaani. Olin neljävuotias, kun minua kiusattiin ensimmäistä kertaa. Se ei ollut mitään pientä leikkiä. Se oli hetki, joka sai minut tuntemaan, etten ollut hyväksytty, etten ollut turvassa. Vaikka olin vain lapsi, se jätti jäljen. Se muutti jotain minussa.

Se tunne – ulkopuolisuus, pelko, hätä – on kulkenut mukanani läpi elämän. Se on vaikuttanut siihen, miten näen itseni, miten luotan muihin, miten reagoin, kun jokin muistuttaa minua siitä lapsuuden hetkestä.

Kun lapseni joutui kohtaamaan oman traumansa, tunsin sen myös omissa syvissä kerroksissani. Trauma tarttuu. Trauma periytyy. Se herättää ne muistot, jotka luuli jo haudanneensa.

Kun näin liekit uudestaan

Vain pari vuotta meidän oman tulipalomme jälkeen näin toisen talon ilmiliekeissä. Se ei ollut meidän kotimme. Se ei koskenut meitä. Mutta tunne, joka silloin valtasi minut – se oli täsmälleen sama kuin sinä yönä, kun me pakenimme. Tunsin saman kauhun, saman hädän, saman fyysisen ahdistuksen. Kehoni muisti, vaikka mieleni yritti järkeillä. Tärisin. En saanut henkeä. Olin taas siellä.

Se on trauma: se tulee, vaikka et kutsuisi sitä. Se tulee, kun näet, kun kuulet, kun haistat. Se tulee kehossa, mielessä ja tunteissa. Ja se jää, jos sitä ei käsitellä.

Meidän täytyy uskoa lapsia

Liian usein ajattelemme, että pienet lapset eivät muista. Että jos he eivät puhu, asia on unohtunut. Että aika hoitaa. Mutta minä tiedän nyt, että pienetkin muistavat – keholla, mielellä, tunteilla. Ja jos heitä ei auteta, he kantavat sitä mukanaan.

Minä hain apua lapselleni. Yritin. Pyysin. Soitin. Mutta kukaan ei ottanut meitä tosissaan. Kukaan ei ottanut häntä tosissaan. Hän oli liian pieni. Kuulemma.

Mutta trauma ei katso ikää.

Olisin toivonut, että joku olisi ottanut kopin. Olisin toivonut, että joku olisi sanonut: tule tänne, istutaan yhdessä, tehdään tästä turvallista. Mutta apua ei tullut.

Kirjoitan tämän, koska ehkä joku muu saa vielä apua lapselleen. Ehkä joku kuulee tämän tarinan ja ottaa toisen vanhemman huolen tosissaan. Ehkä joku järjestelmässä pysähtyy ja ymmärtää: trauma ei katoa odottamalla. Se ei katoa hiljaisuudella.

Me kaikki kannamme

Me kannamme mukanaamme lapsuutemme tapahtumia, hyvässä ja pahassa. Minä kannan yhä kiusaamisen muistoa. Lapseni kantaa yhä liekkien muistoa. Nämä asiat eivät katoa vaikenemalla. Mutta niihin voi saada apua, jos ne saa sanoittaa, jos joku kuuntelee, jos joku ottaa kopin.

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, yrittäisin vielä uudelleen. Vielä lujemmin. Vielä sinnikkäämmin. Mutta kirjoitan nyt tämän tekstin, jotta joku muu voisi ehkä tehdä sen nyt – ajoissa.

Trauma ei katoa yksin. Mutta sitä ei tarvitse kantaa yksin.