Tyttö on nyt 1,5 kuukauden ikäinen.
Ihana. Hymyilevä. Sydäntä sulattava pieni ihme.

Hänellä on vaaleat hiukset, sellaiset hennot untuvat, joista voi aavistaa punaista pigmenttiä tietyssä valossa. Kun aurinko osuu niihin, ne hehkuvat kuin pieni kultainen säde. Ja minä voisin tuijottaa niitä tuntikausia.

En oikeasti muista nähneeni mitään näin kaunista.

Päiväunet – meidän pieni “projekti” 😅

Yöt meillä menevät – uskallan jopa sanoa – hyvin. Hän herää yleensä vain kerran. Nukkuu 5–8 tunnin pätkän putkeen ja siihen vielä lyhyemmän päälle. Siinä kohtaa äiti herää aamulla melkein hämmentyneenä: “Saiko sitä oikeasti nukkua?”

Mutta päivät…

Voi rakkaat päivät.

Uni ei meinaa tulla sitten millään. Silmät kyllä väsyvät, mutta ne eivät suostu menemään kiinni ilman liikettä. Pitäisi olla kaukalo. Tai vaunut. Tai mieluiten molemmat ja vielä vähän tärinää kaupan päälle.

En tiedä onko se lämpö. Vai se pesämäinen tunne. Vai se, että vauva on päättänyt pitää äidin hereillä ihan varmuuden vuoksi.

Jos yritän nukuttaa sisällä ilman liikkuvaa kulkuvälinettä, saan vastaani hyvin närkästyneen pienen ihmisen, joka ilmoittaa asiasta koko taloudelle. Ja naapureille. Ja mahdollisesti ohikulkijoillekin.

Mutta silti – kun hän viimein nukahtaa rinnalle tai vaunuihin, poski pehmeänä ja suu vähän mutrussa – koko maailma hiljenee. 🤍

Maitosäätöä ja äidin hermoja 🍼

Alkuun kotiutumisen jälkeen meillä oli toinenkin haaste: oikean korvikkeen löytäminen.

Aloitimme Tuuti-korvikkeella, mutta pian huomasimme, että se teki pienen mahan kovaksi. Tyttö vääntyili tuskissaan, itki ja selvästi kärsi. Se tunne, kun katsot omaa lastasi etkä voi ottaa kipua pois – se on jotain, mitä en toivo kenellekään.

Lähdimme ajamaan Joensuuhun hakemaan Nutrilon Omneoa. Ajattelimme, että kyllähän sitä nyt jostain saa.

No ei saanut.

Kiersimme kauppoja, googlasimme, huokailimme. Lopulta ostimme samaa korviketta, jota sairaalassa annettiin. Yksi purkki maksoi 24 euroa. Otimme kaksi. Tottakai.

Eikä se edes kelvannut.

Siinä kohtaa teki mieli itkeä, nauraa ja vähän kiukutellakin. 48 euroa ja vauva katsoo ilmeellä: “En tilannut tätä.”

Onneksi paikallisen K-marketin kauppias suostui tilaamaan meille Nutrilon Omneota. Se pieni ele tuntui valtavalta. Ja nyt – vatsavaivat ovat helpottaneet. Itkuisuus on vähentynyt. Pieni maha on pehmeämpi.

Ja niin on äidinkin sydän.

Vauvan tuoksu ja muumimekot 🥹

On jotain niin käsittämättömän ihanaa siinä, kun saan pukea hänelle pieniä muumimekkoja. Silittää kangasta. Asetella hihoja. Ihailla pieniä sormia, jotka puristuvat nyrkkiin.

Vauvan tuoksu. Se on huumaava. Se on rauhoittava. Se on koti.

Ja kun hän katsoo minua niillä suurilla, kirkkailla silmillään – aivan kuin minä olisin koko maailma – minä oikeasti pysähdyn. Ajattelen, että jos elämässä ei olisi muuta kuin tämä katse, se riittäisi.

Hän on vaalea pieni tylleröni, hennolla punaisella vivahteella hiuksissaan. Täydellinen. Juuri sellainen kuin on.

Isoveljet – sydämen sulattajat 🤍

Olen niin ylpeä pojistani, että sydän meinaa pakahtua.

Esikoinen auttaa minua vauvan kanssa. Laittaa tutin suuhun, pyyhkii puklut ja on alkanut oma-aloitteisesti viedä roskia ja auttaa kauppakassien kanssa. Ilman että tarvitsee pyytää.

Keskimmäinen silittelee vauvaa hellästi ja sanoo: “Miten kaunis vauva.” Hän kehuu hänen vaatteitaan ihanaksi. Se on niin vilpitöntä, että tekisi mieli pysäyttää aika.

Ja meidän kuopus, joka juuri täytti kolme… Luulin rehellisesti, että mustasukkaisuus räjähtää käsiin. Että hän roikkuisi minussa kiinni, kun vauva on sylissä.

Mutta ei.

Hän silittelee ja sanoo: “Ihana vauva.”
Niin reipas. Niin iso jo.

Hän on ollut minun pieni takiainen, tiukasti minussa kiinni nämä vuodet. Ja nyt – äitin vauva on kasvanut isoksi. Se on samaan aikaan haikeaa ja valtavan kaunista.

Pojat hakevat nyt enemmän isän huomiota. Osaavat pyytää isältä apua. Enää ei aina kuulu “äiti sitä, äiti tätä”. Perhe on muuttunut. Tasapaino on muuttunut.

Ja se tuntuu oikealta.

Rakkauden täyttämä kaaos 💛

Arki on nyt äänekäs. Se on maitopurkkeja, vaunulenkkejä, tutin etsintää keskellä yötä ja päivää, pieniä kiukkuisia hetkiä ja valtavia hymyjä.

Se on väsymystä, joka tuntuu luissa asti.

Ja rakkautta, joka tuntuu vielä syvemmällä.

Tämä vaihe menee ohi. Päiväunet joskus löytyvät. Maitomerkki ei enää vaihdu. Pieni vaalea tukka kasvaa. Veljet kasvavat.

Mutta juuri nyt – tässä hetkessä – minä saan pitää sylissäni pientä ihmettä, joka tuoksuu vauvalta ja katsoo minua kuin olisin koko universumi.

Ja ehkä, ihan salaa, minä katson häntä aivan samalla tavalla. 🤍