Olen ollut hiljaa. Blogi on ollut hiljaa.
Syystä, jonka sanoittaminen vaatii rohkeutta ja rehellisyyttä – ja ennen kaikkea hetken hengähdyksen. Elämä on paiskonut meitä viime viikkoina isolla kädellä, ja olen yrittänyt selvitä, hengittää, pysyä pystyssä. Kirjoittaminen, joka yleensä on minun tapani jäsentää tunteita ja antaa niille muoto, on jäänyt taka-alalle. Ei siksi, etteikö olisi ollut sanottavaa – vaan siksi, että sydän on ollut niin täynnä, että sanat eivät ole mahtuneet perässä.

Kotona on ollut räiskyvää – lapset ovat olleet tavallista enemmän napit vastakkain, eikä ihme. Tämä helle on ollut liikaa meille kaikille. Ihanaa, että on ollut lämmin kesä, kyllä – mutta samaan aikaan liika on liikaa. Ei se ole ihmiselle, eikä luonnolle hyväksi. Kun koti muuttuu saunaksi, hermot kiristyvät herkemmin ja pienetkin asiat tuntuvat vuorilta.

Ja silti – kaiken tämän kuumuuden ja kaaoksen keskellä – meille on annettu pieni ihme.

Nimittäin odotamme pientä prinsessaa.
Unelmani, jota olen kantanut sisälläni niin pitkään ja syvästi, on vihdoin näyttänyt vihreää valoa. Meille tulee tyttö. Meille, jotka olemme odottaneet, haaveilleet, pettyneet ja pelänneet. Minä ja mieheni odotamme tätä uutta elämää innolla, mutta samalla sydämeni on täynnä varovaista pelkoa: entä jos tämäkin unelma sortuu? Entä jos ilo on liian ennenaikainen?

Mutta nyt, kun viikot lähestyvät seitsemäntoista – uskallan jo vähän hengittää. Uskallan vähän toivoa. Ehkä tämä pieni tyttö tuo mukanaan valoa, joka paikkaa meitä rikki olleita. Ehkä hän on juuri se, mitä emme tienneet tarvitsevamme.
Me todella kaipasimme hyviä uutisia. Tuntuu, että elämä on jakanut meille enemmän myrskyjä kuin tyyniä vesiä.

Raskaus on ollut erilainen kuin aiemmat – ja se antoi heti alussa pienen toivonkipinän siitä, että nyt tulee tyttö. Mutta samalla se on ollut rankka. Poikkeuksellisen kova pahoinvointi pakotti minut viikoiksi vaakatasoon. Söin lääkkeitä, jotta edes jotenkuten selviäisin arjesta. Kirjoittaminen jäi. Ulkoilu jäi. Pyöräretket, uimareissut, se kaikki kesän ihanuus, jota olin pojilleni suunnitellut – jäi.
Olen siitä surullinen ja syyllinenkin, vaikka tiedän, ettei tämä ole ollut valinta.
Mutta toivon, että syksy tuo tullessaan viileyttä ja virtaa – ja että saamme vielä hetkiä luonnossa, liikkeessä, naurussa.

Meidän arkemme ei kuitenkaan pyöri vain perheen ympärillä.
Yrityksemme elää nyt epävarmuuden reunalla.
Talous on ollut, suoraan sanottuna, päin persettä.
Joka viikko elämme kuin kellon kanssa kilpaa – milloin kaikki loppuu? Milloin joudumme sulkemaan oven, jättämään hyvästit asiakkaille, jotka ovat olleet meille enemmän kuin asiakkaita? Vielä ei tiedä. Vielä toivomme.

Kesä olisi voinut olla työn täyteinen. Sen sijaan se on ollut täynnä pieniä ja suuria takaiskuja: ruohonleikkuri hajosi, sitten auto, sitten saimme enterorokon, joka kiersi meissä vuorotellen. Lopulta – kuin kirsikkana kaaoksen kakun päälle – jouduimme muuttamaan pois kodistamme.
Omasta, rakkaasta talosta.
Syyt liittyvät terveyteen ja hyvinvointiin – joten ehkä se on lopulta oikea ratkaisu. Mutta voin sanoa, ettei muuttaminen helteessä, raskaana, pahoinvoivana ja henkisesti riekaleina ollut mitenkään kevyt juttu. Ei todellakaan.

Ja sitten on tämä osa, josta harvoin puhutaan.
Se, kun käsittelee vaikeita asioita yksin.
Kun on harvoin ketään, jolle oikeasti avautua.
Joskus tekisi mieli painaa pää ohikulkijan olkapäälle kaupassa ja vain itkeä.
Itkeä niin kauan, että ahdistus lopulta väistyisi – ja sen tilalle voisi tulla kevyt, vilpitön ilo.
Ilo siitä, että meille tulee perheenlisäystä.
Ilo siitä, että saan odottaa pientä prinsessaa.

Ilman syyllisyyttä.
Ilman pelkoa siitä, että joku unohtuu, jää varjoon, kokee itsensä vähemmän tärkeäksi.
Sillä minun poikani ovat kaikki minulle maailma.
He ovat rakkautta, meteliä, riitaa, naurua, itkua, uhmakohtauksia ja tiukkoja haleja –
ja minä en vaihtaisi heistä hetkeäkään pois.
Vaikka heillä on känkkäränkkää ja kova tahto, vaikka heidän päivänsä heijastuvat väsyneenä äitiinsä,
he ovat edelleen minun aarteitani.
Ja minä yritän jaksaa, parhaani mukaan.
Rakastaen. Uupuen.
Toivoen, että joku päivä tämä kaikki on muisto, jota katson lempeydellä.

Mutta täällä ollaan.
Yhä hengissä, yhä toivossa kiinni.

Tulen kirjoittamaan lisää. En ehkä säännöllisesti, mutta rehellisesti.
Olen yhä täällä. Me olemme yhä täällä.

Ja ehkä tämä hiljaisuus olikin välttämätön, jotta voisi syntyä jotain uutta –
jotta voisi syntyä joku uusi.

Kiitos, että olet siellä jossain.
♥
– Marissa