Rakkaat lapset

Te ette tiedä tätä vielä

.
Te ette tiedä, että minä pysähdyn joskus kesken päivän ja katselen teitä vähän pidempään kuin ehkä huomaatte.

Kun istutte lattialla leikkimässä.
Kun rakennatte tornin, joka kaatuu juuri kun siitä piti tulla maailman korkein.
Kun riitelette siitä, kuka sai viimeisen palikan.

Ja kun joku huutaa toisesta huoneesta:
“ÄITI!”

Teille se on tavallinen päivä.

Minulle se on elämä, joka tapahtuu juuri nyt.

Teidän maailmassanne aika kulkee hitaasti

Teidän mielestänne päivä on pitkä.
Joskus ehkä vähän tylsäkin.
Teidän mielestänne viikko kestää ikuisuuden.

Ja joskus varmasti tuntuu, että äiti käskee liikaa.
Pue takki.
Missä on rukkanen?
Laita kengät.
Nyt mennään.

Mutta minun silmissäni kaikki tapahtuu yhtä aikaa.
Yhtenä päivänä kannan teitä sylissä.
Ja seuraavana huomaan, että te juoksette jo edellä.

Yhtenä päivänä pyydätte minua auttamaan sukat jalkaan.
Ja jonain päivänä ette enää tarvitse minua siihen.

Se tapahtuu niin hiljaa, ettei sitä huomaa heti.
Mutta minä huomaan.

Siksi minä joskus pysähdyn

Silloin kun te ette näe.
Katson teidän pieniä käsiänne.
Tapaa, jolla nauratte.
Tapaa, jolla tulette vielä syliin ilman mitään syytä.

Ja ajattelen yhtä asiaa.
Nämä vuodet menevät nopeasti.
Nopeammin kuin kukaan osaa kuvitella silloin, kun elää niitä.

Totuus äitiydestä

Haluan sanoa tämän rehellisesti.
Tämä ei ole aina helppoa.

On päiviä, jolloin olen väsynyt niin, että sanat loppuvat kesken.

Kun joku itkee.
Toinen kinastelee.
Kolmas kysyy samaa asiaa kuudennen kerran.

Ja silloin ajattelen joskus vain yhtä asiaa:
Voisiko olla hetken hiljaista.
Se on rehellinen ajatus.
Koska äitiys ei ole vain kauniita hetkiä.
Se on myös sotkuista.
Äänekästä.
Ja välillä hyvin väsyttävää.

Mutta sitten tapahtuu jotain pientä

Yksi teistä tulee halaamaan ilman mitään syytä.
Yksi nauraa niin kovaa, että muutkin alkavat nauraa.

Tai pieni käsi tarttuu sormeeni niin lujaa, että koko maailma tuntuu pysähtyvän.

Kerran yksi teistä toi minulle pihalta voikukan.
Se oli hieman nuupahtanut ja varsi oli jo taittunut.
Mutta ojensit sen minulle niin ylpeänä kuin olisit löytänyt maailman kauneimman kukan.
“Äiti, tämä on sinulle.”
Ja minä ajattelin silloin:
miten joku pieni asia voi tuntua näin suurelta.

Jonain päivänä talo on hiljaisempi

Ei kuulu palikoiden kolinaa lattialla.
Ei askelia käytävässä.
Ei sitä tuttua huutoa toisesta huoneesta:
“ÄITI!”

Ja ehkä silloin istun keittiössä kahvikupin kanssa ja ajattelen näitä päiviä.
Niitä, jolloin rukkaset olivat aina hukassa.
Niitä, jolloin joku halusi vielä syliin kesken kaiken.
Niitä, jolloin talo oli täynnä elämää.
Ja ehkä minä ajattelen silloin:
Olisinpa tiennyt vielä paremmin, miten arvokkaita nämä tavalliset päivät olivat.

Siksi sanon tämän nyt

Joskus äiti huokaa.
Joskus väsyttää.
Joskus toivon hetken rauhaa.

Mutta kaiken sen keskellä on yksi ajatus, joka palaa aina takaisin.
Minä katson teitä ja ajattelen hiljaa mielessäni:
pysykää vielä hetki pieninä.

Koska vaikka tämä elämä on äänekästä, sotkuista ja välillä uuvuttavaa…
se on myös elämäni kauneinta aikaa.
Ja minä olen siitä kiitollinen joka ikinen päivä.

Ja jos joskus epäilette sitä – muistakaa tämä:
te olette elämäni suurin rakkaus.

Rakkaudella,
äiti